Huume

Tässä on yksi mun runo, jota olen pikkaisen muokannut laulun sanoiksi tms. Tai en mä tiedä mikä tämä on. Runoelma =D

Rakkaus on mahtavin

huume mihin ihminen

voi olla pysyvästi koukussa.

Mutta miten saisi

itsensä vieroitettua tästä

sydäntä paisuttavasta, 

äärimmäisen

huumaavasta kamasta

itseänsä rikkomatta kun

apteekki on sulkenut

lopullisesti ovensa?

Lyöden laudat oviensa eteen ja

Suljettu- lappu hiljaa 

tuulessa keinuen.

Vieroitusoireet valtaavat kehosi

saaden sinut 

himossasi tekemään

tekoja joita et uskonut 

pystyväsi tekemään,

puhumaan sanoilla joita et ikinä

uskonut uskaltavasi lausua ääneen.

Vain äänettömästi kuiskattuina,

pimeässä, peiton alla 

olet ne uskaltanut 

sydän pamppaillen lausua.

Mutta kuinka paljon olet valmis

maksamaan, jotta saisit itsellesi

seuraavan annoksen 

rakkauden huumetta?

Ainetta jolla voit lunastaa itsellesi

ikuisen rakkauden.

Ainetta, joka saa sinut puhumaan

rakkauden kieltä.

Alkukantaista kieltä, elämän kieltä.

Oletko valmis myymään itsesi

halvalla, vain saadaksesi annoksen?

Saadaksesi tyydytyksen, elämän

täyttymyksen, rakkauden.

Kuva: https://www.pikrepo.com/fiidg/brown-bear-plush-toy-holding-red-heart-ornament

Silmät elämään

Hiljaisuus blogin suhteen on vihdoinkin ohi. Pääsen taas käsiksi kovalevyni kätköihin. Tämän postauksen novelliksi olen valinnut minun kirjoittamani novellin vuodelta 2001.

Istuin laiturin reunalla kuunnellen tuulen ja meren aiheuttamaa konserttia korvissani. Tunsin suolaisen merituulen ihollani ja haistoin vastapäisen kalasataman moninaiset tuoksut. Mutta en nähnyt satamaan tulevaa suurta laivaa tai sitä, että kiireiset satamamiehet ahersivat laivojen kimpussa.

Minä olin sokea. Olin menettänyt näköni kaksi vuotta sitten ratsastusonnettomuudessa. Hevoseni, Katana, pillastui maastolenkillä ja minä tipahdin selästä. Makasin sairaalassa tajuttomana useita viikkoja. Vihdoin kun heräsin, en nähnyt mitään, ainoastaan jotain valkeaa ja tummaa. Pystyin siis näkemään oliko yö vai päivä, mutta siihen se sitten jäikin.

Olin ottanut tavaksi kävellä satamaan ja hetken aika istuskella laiturilla. Teeskennellen että olin normaali nuori nainen, joka oli ihailemassa sataman elämää. Tosin opaskoirani, Tassu, taisi tehdä tavoitteeni tyhjäksi, vaikkakin sillä oli normaali panta ja remmi.

Yksi kesäinen ilta siinä laiturilla muutti elämäni. Istuin taas laiturin reunalla jalkojani heilutellen, kun tunsin Tassun niskakarvojen nousevan pystyyn. Tassu ei kuitenkaan jostain syystä murissut, oli vain vähän hermostunut. Olin jo huutamassa, oliko joku selkäni takana, kun kuulin lempeän miehenäänen sanovan kauempaa: - Eikö ole ihana ilta?

Ääni oli ystävällisin ääni, jonka olin ikinä kuullut. Taputin Tassua ja Tassu rauhoittui hieman. Käänsin kasvoni kohti ääntä ja vastasin: - Aivan ihana!

Kuulin lautojen narahtelevan, kun henkilö astui laiturille selkäni takana. – Syökö sinun koirasi miehiä iltapalaksi

- Ei suinkaan. Kunhan vain tulet ensin jututtamaan Tassua. Annat sen nuuhkia kättäsi ja rapsuta sitten korvan takaa. Siitä se tykkää valtavasti. Henkilö tuli lähemmäksi ja kumartui Tassun tasolle. Haistoin hänen miedon partavetensä tuoksun.
- Moi, Tassu! Minä, Antti, tässä vain. Tassu alkoi heiluttamaan häntäänsä, kun Antti rapsutti sitä korvan takaa.
- Saanko istua viereesi? Antti kysyi kohteliaasti.
- Istu vain. Lupasin ja tunsin kuinka Antti istui ihan viereeni.
- Minä olen Eveliina ja sinä taidat olla Antti, ainakin niin esittäydyit Tassulle.
- Anttihan minä olen. Antti sanoi ja äänestä kuulin hänen hymyilevän.
- Olen huomannut sinut usein istumassa tässä. Oletko viehättynyt paikkaan jostain tietystä syystä?
- Täällä on niin rauhallista ja hiljaista. Sen takia viihdyn täällä.
- Anteeksi, jos kysyn. Mutta, hmm. Sinähän et näe, tarkoitan siis että olet näkövammainen.

        
Antin kysymys hiljensi minut hetkeksi, mutta naurahtaen kuitenkin vastasin: - Näkyykö se noin selvästi?
- Ei, ei suinkaan. Minun on myönnettävä, että olen seuraillut sinua parina iltana, kun en ole uskaltanut tulla puhumaan sinulle sinun karvaturrisi takia. Itse asiassa vasta eilen huomasin, ettet taida nähdä, koska et kiinnittänyt minkäänlaista huomiota eräällä laivalla olleeseen tapahtumaan. Siitä kiinnostuneena seurasin kuinka nousit ylös ja koirasi esti sinua astumasta laiturin ohi.
- OHO, oletko sinä vakoillut minua? Minulla ei ole ollut asiasta mitään aavistusta. Kuiskasin hiljaa ja vähän säikähdin.
- En minä mikään paha poika ole tai pervertikko. Sinä vain olet niin unohtumaton näky istumassa tässä laiturilla Tassun kanssa. Näytät siltä kuin imisit energiaa ja uskoa tästä paikasta. Antti selitti varovaisesti.
- Niin, tämä paikka jotenkin muistuttaa minua niistä ajoista, kun vielä näin. Kaverillani, joka asui tuossa mäen päällä, oli tässä purjevene kesäisin. Kävimme joka viikonloppu purjehtimassa ja se oli elämäni parasta aikaa. Huokaisin hiljaa.
- Et siis ole ollut sokea syntymästäsi asti? Antti kysyi hämmästyneenä.
- En suinkaan. Menetin näköni pari vuotta sitten. Jokin Antin olemuksessa ja äänessä sai minut kertomaan koko tarinan hänelle. Edes lähimmät ystäväni eivät tiedä koko tarinaa. Kai tunsin jollain lailla, että voin luottaa Anttiin, sillä hänestä huokui ystävällisyys ja jonkinlainen turvallisuuden tunne. Toisaalta myös tuntemattomille on helpompi puhua. He ehkä eivät tuomitse sinua niin herkästi kuin läheiset.
- Olimme ratsastamassa ystäväni Emilian kanssa kaksi kesää sitten. Ilta oli ruvennut jo tummumaan ja olimme kaukana tallilta. tiesin erään oikoreitin tallille, mutta en kovin usein ollut käyttänyt sitä, koska se sisälsi pari jyrkkää nousua. Päätimme kuitenkin ratsastaa sitä kautta. Laukkasimme pitkin metsiä ja pian tulimme ensimmäisen nousun juurelle. Muisteleminen sai kyyneleet kihoamaan silmiini. Yllättäen tunsin Antin kosketukseni ihollani, kun hän hellästi pyyhki kyyneleeni pois poskiltani. Hymyilin hänelle ja päätin urheasti jatkaa tarinaani.
- Minä menin ensimmäisenä Katanan kanssa ja Emilia tuli Kelvinillä perässä. Rinne oli hiekkainen ja hevoset saivat ponnistella, että pääsivät eteenpäin. Olin antanut Katanalle vapaat ohjat, jotta hän pystyisi kaulansa avulla pitämään tasapainonsa. Olimme jo melkein ylhäällä, kun Katana säikähti reunalta lentoon lähtenyttä isoa lintua. Katana nousi pystyyn ja menetti saman tien tasapainonsa kaltevalla maaperällä. Kuulin vain korvissani hevosten huudot. Valtava kipu viilsi päätäni, kunnes pimeys armahti minut. Lopullisesti. Nyyhkäisin, mutta jatkoin kuitenkin tarinaani sinnikkäästi.
- Olin sairaalassa tajuttomana monta viikkoa. Kun vihdoin heräsin, huomasin, etten näe mitään. Sitten vanhempani kertoivat, että Emilia oli kuollut. Hän oli kuulemma jäänyt Kelvinin alle meidän pyöriessä rinnettä alas. Minä olin tipahtanut Katanan kyydistä aikaisemmin ja siitä syystä minä vain sokeuduin. Kuiskasin ja tunsin kyyneleiden valuvan valtoimenaan poskilleni. Tassu inahti ja alkoi nuolla kyyneleitä pois. Antti kietoi kätensä ympärilleni.
- Voi, kulta-pieni. Ei se ollut sinun syysi että ystäväsi kuoli. Myöskään sinun ei todellakaan pidä surra sitä että sinä et kuollut. Elämä on suuri lahja ja siitä pitää nauttia. Se oli onnettomuus ja sille ei olisi kukaan voinut mitään. Antti sanoi ja silitti päätäni.
- Minä vein meidät sinne rinteeseen ja minä menin ensimmäisenä. Se oli minun hevonen. Yritin jatkaa, mutta Antti ei antanut.
- Höpö-höpö. Kuvailemassasi tilanteessa tuskin yksikään ammattiratsastaja olisi voinut tehdä mitään toisin.
- Mutta minä. Yritin uudestaan, mutta Antti ei yksinkertaisesti antanut.
- Usko nyt, hyvä ihminen, kun sanon sinulle. Se ei todellakaan ollut sinun syysi missään vaiheessa. Antin sanojen myötä jotenkin katkesin. Vuosien katkeruus ja itsesyytös tulvahtivat ylitseni kuin tulva-aalto. Antti otti minut syliinsä, keinutti minua hiljaa ja kuiskutteli korvaani rohkaisevia sanoja.

Istuin Antin sylissä tunteja yrittäen koota itseäni, mutta edelleen rajut itkun pyrskähdykset ravisuttivat kehoani. Lopulta kuitenkin sain sanottua:
-    Kiitos. Ihan oikeasti kiitos tästä kaikesta. Voitko auttaa minut ylös, minua jotenkin huimaa? Antti nosti minut ylös ja tunsin kuinka vahvat kädet hänellä oli. Nojasin hetken hänen rintaansa vasten, kuunnellen hänen sydämensä tasaista sykettä, keräten voimia jatkaakseni matkaa kotiin.
- Minun pitää mennä, mutta kiitos. Oikeasti. Sain sanotuksi Antille.
- Ole hyvä! Minunhan tässä pitäisi sinua kiittää. Kerroit minulle jotain mitä ihan kuka tahansa ei tiedä. Antti sanoi ystävällisesti ja saattoi minut pyörätielle. Erosimme siinä sanakaan sanomatta. Suuntasin askeleeni kotia kohti ja kuulin Antin loittonevat juoksuaskeleet.

Olin taas samaisella laiturilla seuraavana iltana ja ei mennyt aikaakaan, kun kuulin ääniä selkäni takaa.

- Antti? Kysyin varovaisen toiveikkaana.
- Minä täällä Eveliina. Kuulin tutun äänen ja pian Antti istui viereeni. Istuimme ihan hiljaa kauan, kunnes katkaisin hiljaisuuden kysymällä:
- Minkälaisia laivoja satamassa on? Antti rupesi ääni innosta väristen kertomaan toisella puolella olevista laivoista. Kuuntelin vain hänen äänensä tasaista soljuntaa ja loin mielikuvia satamasta ja laivoista mielessäni.
- Mitä sinä teet työksesi? Kysyin Antilta kun hän oli lopettanut selostuksensa.
- Minä olen merimies ja seilaan tuollaisilla laivoilla, ihan samanlaisilla kuin nuo laivat tuolla satamassa.
- Ihanko totta? Se olisi todella hienoa. Tuntea merituuli hiuksissa ja suolanhaju nenässä joka päivä. Ihastelin kateellisena.
- Minä rakastan merta! Silloin kun olen merillä, olen kokonainen. Olen tällainen kulkuri, joka ei oikein osaa olla aloillaan. Antti selitti nolona.
- Minä vain kirjoitan tekstejä, kirjoja, runoja, blogia ja ratsastan. Totesin kyynisesti.
- Mutta sehän on mahtavaa! Kirjailijan ammatti on melkein kuin seilaisi merillä. Siinäkin kuljetaan omia polkujasi. Kaiken lisäksi sinä ratsastat. Minä en edes pysyisi hevosen selässä tippumatta. Antti naurahti syvään.

Istuimme taas hiljaa, mutta varovasti etsin Antin käden omaani. Antti puristi hiljaa kättäni ja tunsin kuinka hän hymyili suloista hymyään.

Tästä alkoi meidän erikoinen ystävyytemme. Tapasimme joka ilta laiturilla. Antti toimi aina silminäni ja selitti tarkkaan mitä satamassa ja sen ympäristössä tapahtui. Joskus toin mukanani termospullollisen kahvia ja tuoretta pullaa.

- Nyt sinä voit kertoa minkälaisesta mukista juon kahvia? Vitsailin Antille.
- Sinun mukissasi on kuva sinusta ja ilmeisesti Katanasta ja kuvan vieressä lukee ”hevoshullu”. Antti vastasi.
- Entäs sinun mukisi?
- Siinä on sydän ja sen alapuolella lukee ” Olet suurenmoinen”. Antti naurahti.
- Eikä! Nyt kyllä valehtelet. Huudahdin ja tönäisin Anttia. Antti vain naureskeli takaisin. Saatoimme istua yömyöhään ja keskustella hevosista, merielämästä ja kirjoista. Joskus toin puolivalmiita tekstejäni ja kirjojani Antille luettavaksi. Antti luki niitä ääneen minun maatessa laiturilla Antti tyynynäni.

Eräänä iltana Antti toi minulle tusinan ruusuja. Ne tuoksuivat juovuttavan huumaavalta ja en edes muistanut, koska olin viimeksi saanut ruusuja.
- Kiitos. Kuiskasin hiljaa, kun sain ruusut syliini. Minkä värisiä ne ovat?
- Yhtä tulipunaisia kuin sinun huulesi. Antti vastasi totisena ja suuteli minua poskelle.
- Minä haluan nähdä sinut. Sanoin ja ojensin käteni kohti Anttia. Antti otti ne omiensa väliin ja vei kasvoillensa.

Aloitin tunnustelun otsalta ja hiusrajasta. Antilla oli lyhyet ja silkkisen pehmeät hiukset.
- Minkä väriset hiukset ja silmät sinulla on? Kysyin Antilta.
- Vaaleat ja siniset. Jatkoin tutkimustani varovaisesti. Hänen silmäripsensä oli pitkät ja suupielessä oli naurujuonteita. Hänen ihonsa oli lämmin ja kimmoisa. Hänellä oli myös suloisen pehmeä parta ja lämpimät huulet.

Suutelin hänen huuliansa ja kieleni etsi tiensä hänen huuliensa väliin. Silitin hänen vähän kiharaisia niskahiuksia ja kuulin kuinka Antti henkäisi hiljaa. Antti vastasi suudelmaani ja kietoi kätensä ympärilleni. Loppuillan istuimme sylikkäin ja keskustelimme hiljaa haaveistamme ja tulevaisuudesta.

Vihdoin kun yöllä erosimme, sain vielä lämpimän hyvän yön suudelman. No, jos totta puhutaan niin oikeastaan aika montakin.

Kävelin seuraavana iltana laituria kohti perhoset mahassa lepattaen. Istuin omalle paikalleni ja odotin Anttia. Aika kului, mutten kuullut tuttuja askeleita takaani. Levottomuus sisälläni kasvoi, kunnes kuulin laivan sumutorven huutavan kerran. Silloin tiesin. 

Nousin ylös ja käännyin kotia kohti Tassu jaloissani. Yksinäinen kyynel vierähti poskelleni ja sain pian seuraa muista kyyneleistä. Salaperäinen pelastajani, yksinäinen kulkuri oli lähtenyt matkalle. Astunut laivaan ja oli purjehtimassa kohti auringonlaskua. Ehkä me kohtaamme joskus, mietin hiljaa mielessäni ja päätin tallettaa Antin muiston syvälle sydämeeni.

Omistan tämän kuvan ja sen oikeudet

Kipu on kaveri joka on aina läsnä. Niin hyvässä kuin pahassa. Tämä kaveri tosin ei ole sinun bff tai edes se lapsuuden naapurin tenava.

Kipu on kaveri jonka olisit valmis passittamaan helvettiin, niin kauas sinusta ettei edes kivunhuutosi  kantautuisi kivun korviin. Tätä kaveria et kutsu mukaan jouluostoksille tai elokuvaa katsomaan. Mutta tämä kaveri on sitkeä. 

Se roikkuu lonkassasi ja selässäsi eikä anna sinulle hetken rauhaa. Ei rauhaa olla ilman kipuja, ei rauhaa olla omien ajatuksiesi kanssa. Mutta pelastava enkeli skalpellin muodossa on valmis erottamaan sinut tästä kaveristasi. Valmis leikkaamaan sen irti ja päästämään sinut vapaaksi.

Luojan kiitos, löysin oman enkelini ja koin vapautuksen.

Kuva: Facebookin ryhmästä Jekyll Doesn't Hide, en omista kuvaa