Ei sen ollut tarkoitus tapahtua

            Ei sen ollut tarkoitus tapahtua, mutta niin siinä vain kävi. Hyvin nopeasti tajusimme, että emme voi olla ilman toistemme seuraa ja lopulta päätimme antaa periksi tunteillemme. Olihan se vaikeaa, sillä molemmat olimme tahoillamme vakiintuneita, minä kihloissa kolmatta vuotta ja Marcus naimisissa kymmenettä vuotta. Onneksi kummallakaan ei ollut lapsia, ehkä se olisi tehnyt ratkaisusta huomattavasti raskaampaa ja haastavampaa. Toki nyt särjimme kahden ihmisen sydämet, mutta palo toistemme luokse oli niin kyltymätön. Nyt voimme kulkea rehellisesti pää pystyssä, käsi kädessä ja onnellisina. Sehän elämässä on tärkeintä, olla onnellinen omassa elämässä.

        Kaikki sai alkunsa siitä kun pääsin unelmieni työpaikkaan töihin. Ostajaksi isoon kemianteollisuuden yritykseen ja näin tulin osaksi Marcuksen Pohjoismaiden tiimiä. Tämän yrityksen pääkonttori oli jaettu vastuualueisiin kartan mukaan kuten Pohjoismaat, Eurooppa, Aasia, Afrikka, Oseania ja Amerikat. Jokaisessa vastuualueessa oli pari myyntimiestä, ostajaa, logistiikka vastaavaa, asiakaspalvelijaa, tuotantovastaavaa sekä jokaisen tiimin vastuupäällikkö. 

            Työhaastattelussa näin Marcuksen ensimmäisen kerran, sillä hän oli HR-päällikön ja tehtaanjohtajan kanssa minua haastattelemassa. Olin huomannut, tai sanotaanko että kehoni huomasi, miehen heti kun olin astunut neuvotteluhuoneeseen ja voin sanoa suoraan, että miehestä huokuva karisma, komeus ja älykkyys säteilivät tuhannen tähden voimalla saaden minut valtaansa. Olin myyty saman tien. 

           Sen vajaan tunnin aikana jo katsoin Marcusta suurella mielenkiinnolla, sillä mies oli todella komea kauluspaidassa, tiukoissa farkuissa ja bootseissa. Hänen kädenpuristuksensa oli voimakas ja katseessa oli tiettyä lämpöä. Hänen äänensä oli ihanan karhea ja naurunsa miehekkään matala. Jostain syystä aina kun hän kysyi minulta kysymyksen, oli hänellä poikamainen virne kasvoilla ja siekailematta mies katsoi minua suoraan syvälle silmiini. Tämä sai poskeni punehtumaan, mutta onneksi sain vedettyä haastattelun kunnialla läpi. 

        Haastattelun jälkeen jouduin istumaan pitkän aikaa autossa vetämässä henkeä, sillä haastattelu oli vienyt minusta kaikki mehut. Tai tarkemmin sanottuna, Marcus sen oli tehnyt. En ollut koskaan aikaisemmin ollut samanlaisen ihmisen kanssa tekemisissä eikä kuka koskaan ollut vajaassa tunnissa uinut näin syvälle minun tunteisiini. Hänessä oli vain sitä jotain ja minulle tuli tunne, että halusin saada selville tästä miehestä aivan kaiken. 

        Minulla avautuikin siihen oiva tilaisuus sillä neljä päivää haastatteluni jälkeen yrityksen HR-päällikkö Tina soitti minulle ja kertoi ilouutisen. Minut oli valittu töihin ja työni alkaisivat seuraavana maanantaina. Olin elämäni kukkuloilla ja lähdin heti ostamaan kuohuviiniä juhlan kunniaksi. Kihlattuni ei ottanut uutista aivan niin kuin olin odottanut. Hänestä kun 75 kilometrin työmatka suuntaansa olisi liikaa, varsinkin kun kerroin että välillä työpäivät voisivat venyä 10-tuntisiksi tai jopa 12-tuntisiksi. Itse olin onnellinen enkä antanut mokoman asian mieltäni pahoittaa. Helppo se on huudella kun on ollut koko elämänsä töissä samassa paikassa vakituisella työsopimuksella ihan naapurikylässä. Olin päässyt unelmieni työhön ja saamassa vakkarisopimuksen. 

        Päivääkään en onneksi olisi työttömänä sillä edellisen työpaikan määräaikainen sopimus loppuisi päivää ennen kuin uusi työ alkaisi. Huomenna olisikin siis viimeinen työpäivä vanhassa työssäni. Viihdyin kyllä nykyisessä työssäni, mutta työsopimukseni olivat aina 3-4 kuukauden mittaisia jo reilun parin vuoden ajan ja aivan viimeisiin päiviin asti sai aina jännittää jatkuuko työt. Huomenna saisin käydä huikkaamassa tehtaanpäällikölle, että saisivat hommata uuden konttorirotan. Minä nostaisin kytkintä ja lähtisin kohti uusia seikkailuita. Enkä katsoisi kaiholla taaksepäin, sen olin päättänyt. 

        Perhoset mahanpohjassa ajelinkin seuraavana maanantaina uudelle työmaalle. Koko työmatkan ajattelin vain Marcusta, jonka kohtaisin taas. Kuinka selviäisin sen aiheuttamasta tunnemyrskystä hengissä, sillä viime aikoina mies oli ollut ajatuksissani yötä päivää. Varsinkin öisin sain nauttia miehen seurasta unissani alati. 

        Olin saanut käskyn käydä ensimmäisenä pääportilla, jossa saisin pysyvän kulkulupani konttorille ja pääsisin portista alueelle sisään. Nopeasti vartija otti minusta kuvan ja tulosti kulkulupani. Sain myös portilta uuden turvaliivin ja kypärän. Tämä varustus päällä leimasin itseni ensimmäistä kertaa sisälle portista ja lähdin kohti pääkonttoria. Olo oli kuin varsalla kesälaitumella, olisin vain halunnut hyppiä riemusta. 

      Ala-aulassa HR-päällikkö odottikin jo minua ja johdatti minut toimistoonsa, jossa allekirjoitin työsopimuksen vaitiolo- ja kilpailu-sopimusten kanssa. Sitten Tina lähti viemään minua kohti tulevaa työpöytääni Pohjoismaat-tiimin loossissa. Yhdessä kerroksessa kun oli aina kaksi tiimiä ja pohjoismaiden kanssa samassa kerroksessa toisessa päässä oli Euroopan tiimi. 

        Pääsin työpisteelleni heti kun Tina oli esitellyt minut muulle tiimille. Uudet työkaverit tuntuivat kaikki ystävällisiltä ja hymyileviltä sekä ilmapiiri oli mukavan rento. Istuin pöydän ääreen jossa uutuuttaan kiiltävä tietokone näyttöineen, älypuhelin ja läppäri odottivat minua. Tina kertoi Marcuksen tulevan kohta viikkokokouksesta ja opastavan minut työhöni juurta jaksaen. Onnea toivotellen nainen vetäytyi takaisin omiin töihinsä. 

        Koska Marcusta ei näkynyt eikä kuulunut, ajauduin juttuun viereisessä pöydässä istuvan Petterin kanssa, joka oli yksi tiimimme myyntimiehistä. Lauseeni jäi kesken kun näin Marcuksen astelevan kohti meidän osaa avokonttoristamme. Miehen katse oli tiukasti minussa ja hänen katseensa oli lämpimän tutkiva. Mahan pohjassani läikähti ja ensimmäisen kerran mietin, että mitähän työnteosta tulee tämän ihmisen alaisuudessa. Saisiko mies elämäni ihan sekaisin ja unohtaisin sen kuinka ammattitaitoinen ihminen oikeasti olin.                    

        Onneksi Petterin puhelin soi, ettei hän ehtinyt huomaamaan minun äkillistä jäätymistäni ja hänen oli keskityttävä omaan työntekoonsa. Minä puolestani pomppasin pystyyn, kun Marcus oli ihan kohdallani ja hieroin hikiset kämmenenpohjat hameeseeni, etten kastelisi miehen kättä läpimäräksi. 

        Leveä hymy kasvoilla Marcus toivotti minut tervetulleeksi ja tiukan kädenpuristuksen sijaan sain hellän halauksen. Vaikka se oli nopeasti ohi, ehdin rekisteröidä miehen käyttämän partaveden tumman, rikkaan tuoksun ja miehen kehon jäntevyyden minua vasten. – Tervetuloa Henna meidän tiimiin. Uskon, että Tina esitteli sinut jo muille? 

        En jostain syystä saanut sanaa suustani miehen ollessa lähellä, mutta nyökkäsin ujosti. Mies vetäisi viereisen työpisteen työtuolin itsellensä ja viisasi minut istumaan omalle paikalleni. Se työpäivä menikin järjestelmiin tutustuessa ja sen sata salasanaa opiskellessa. Työpuhelimessa oli kätevästi kaikkien tiimin jäsenien puhelinnumerot tallessa ja sainkin kutsun tiimin wa-ryhmään saman tien. 

        Koko päivän Marcus istui rinnallani ja opasti minua talon tavoille. Lounaalla kävimme yhdessä alakerran ravintolassa, jossa tutustuimme toisiimme paremmin niin kuin työkavereihin tutustutaan kyselemällä perheestä ja harrastuksista. Jouduin todella tekemään töitä etten tuijottaisi vähän väliä miestä ja kehoni oli todella tietoinen hänen läheisyydestä koko ajan. Olin aivan varma, että ilma rätisi ympärillämme ja tuntui siltä kuin Marcuskin sen huomasi. Sain kiinni miehen pariin otteeseen minun tuijottamisesta ja joka kerta mies alkoi nopeasti tutkia älypuhelintaan. Onnekseni työpäivä tuli loppuun, sillä olin aivan loppu kaikesta uudesta ja Marcuksen jatkuvasta läsnäolosta, joka pisti kehoni lujille. 

        Kävelimme iloisesti jutellen miehen kanssa parkkipaikalle ja katsoin kun mies kättään heilauttaen hyppäsi upean Jaguarin kyytiin. Itse istuin huokaisten oman ropposeni kyytiin, suljin toviksi silmäni Marcus mielessäni ja vihdoin lähdin kotia kohden. Siitä alkoi uusi elämä uudessa työpaikassa. 

        Työpäivät olivat hektisiä ja nopeatempoisia. Koko ajan tapahtui ja muutokset olivat jatkuvia, mutta minä rakastin sitä kaikkea. Ainoa joka välillä häiritsi työtäni, oli Marcuksen intensiivinen katse niskassani. Istuimme nimittäin isossa puoliympyrässä Marcuksen työpöydän ollessa vähän korkeammalla keskellä ympyrää. Näin hän sai pidettyä koko tiimiä silmällä ja yhteistyömme olisi saumatonta kaiken aikaa. 

        Huomasin päivä päivältä Marcuksen hymyjen lämpenevän ja sain miehen monesti kiinni minun tuijottamisesta. Myönnän itsekin luovani pitkiä katseita Marcukseen ja viihdyimme todella hyvin toistemme seurassa niin lounas- kuin kahvitauoillakin. Jokin tässä miehessä veti puoleensa kuin hunaja mehiläistä. Huomasimme hakeutuvan toistemme seuraan joka tilanteessa ja se oli minusta huolestuttavaa. 

        Olin ollut töissä reilu kolme viikkoa, kun kohdalleni osui ensimmäinen ylityöilta. Koko tiimi painoi töitä pitkälle iltaan, että saimme sen päivän tavoitteen täytettyä ja kaiken järjestymään niin kuin kuuluukin. Jossain kohtaa huomasin, että olin Marcuksen kanssa ainoana jäljellä konttorissa. Euroopan puoli kerroksesta oli pimeänä ja muut meidän tiimistä olivat yksitellen lähteneet kotiin. 

        Huokaisten laskin headsetin päästäni latautumaan ja sammutin tietokoneen. Viimeinen kontaktihenkilö oli saatu kiinni, joten päivä oli vihdoinkin pulkassa. Pyöritin hartioitani ja venyttelin niskojani. Pitkä päivä tuntui kropassa, varsinkin kun olin suurimman osan päivästä seisonut pöytäni ääressä eilisen karatetunnin tuoma kipeys lihaksissani. 

        - Maistuisiko iltatee? Kuulin yllättäen selkäni takaa Marcuksen kysyvän äänen. Käännyin tuolillani ympäri ja kohtasin miehen lempeän katseen. 

        - Voisihan sitä jotakin juoda ennen kotimatkaa. Tuumasin pilke silmäkulmassa. Mies johdatti meidät tiimien yhteiseen taukotilaan, jossa taikoi nenämme eteen kaksi kamomillalta tuoksuvaa teekuppia ja pari keksiä. 

        Istahdin Marcusta vastapäätä ja otin miehen ojentaman teemukin vastaan. Sormemme hipaisivat toisiaan ja miehelle ei tuntunut olevan mikään kiire päästää irti mukista. Vilkaisin miestä ja jokin hänen katseessaan oli muuttunut. Se oli muuttunut tummemmaksi ja päättäväisemmäksi. 

        - No, kuinka olet viihtynyt nämä viikot firman palveluksessa? Onko ikävä entistä työpaikkaa? Marcus kysyi minulta teemukinsa takaa. 

        - Tämä on niin paras työpaikka! Huokaisin nauraen. Onhan minulla ikävä vanhoja työkavereita, mutta kyllä me vain täällä olemme kuin yhtä perhettä. Hästäg ikuisesti kiitollinen tästä työstä. 

        - Olen todella onnellinen, että sinut valittiin. Olin varautunut puhumaan Tinalle ja Jonakselle, että kukaan muu ei paikkaa ansaitse, mutta olit onneksi vakuuttanut myös heidät. Hästäg ikuisesti kiitollinen tästä yksimielisestä päätöksestä. Marcus väläytti minulle ison hymyn. 

        Punastuin miehen sanoista ja kiitin häntä minuun uskomisesta. Vilkaisin kelloa ja kauhukseni huomasin sen olevan jo vaikka mitä. Ponkaisin ylös tuumaten, että nyt on pakko lähteä että ehtisi kotiin ennen seuraavaa työpäivää. Kiitin miestä teestä. 

        Hain tavarani työpisteeltäni ja kiiruhdin aulaan tilaamaan hissin. Nyt olin niin väsynyt, etten jaksaisi mennä rappusia kuutta kerrosta alaspäin. Astuin hissiin ja painoin alimman kerroksen nappia. Säpsähdin kun ovien väliin ilmestyikin käsi, joka sai ovet aukeamaan. Tulija oli onneksi Marcus. 

        - Ehdinpäs samaan hissiin. Mies sanoi hymyillen ja tuli ihan viereeni seisomaan. Tämä hämmästytti minua, sillä tyhjässä hississä oli kyllä tilaa. Toisaalta miehen läheisyys ei haitannut minua ollenkaan ja olinkin tottunut siihen viime aikoina. Vaarallisen tottunut. 

        Samassa mies kääntyi puoleeni ja tuli ihan lähelle. Tuijotin hiljaisuuden vallitessa miehen huulia ja minulle tuli suunnaton tarve suudella häntä. Nostin katseeni huulista miehen silmiin, joissa paistoi halu. – Henna. Mies kuiskasi hiljaa nojautuen lähemmäksi minua. Painoin käteni miehen rinnalle ja värähdin hänestä huokuvaa lämpöä. Huulemme ehtivät hipaista toisiaan kun hissi pysähtyi äkisti kolmanteen kerrokseen ja ovet aukenivat. 

        Vetäydyin kauemmaksi Marcuksesta ja posket punaisena painoin katseeni maahan. Marcus tervehti tulijaa reippaasti. Itse pidin kuitenkin visusti katseeni maassa sydän rinnassani kiivaasti hakaten. Oli ollut niin lähellä, että olisin suudellut pomoani. Tunsin kuinka miehen lämmin käsi haki käteni ja puristi sitä hiljaa. Varovaisesti nostin katseeni Marcuksen suuntaan ja sain palkaksi sydämellisen hymyn. Ennen alimmaiseen kerrokseen saapumista, mies päästi käteni. Onneksi tämä toinen mies, joka oli hississä kanssamme, lyöttäytyi Marcuksen kanssa juttusille ala-aulassa, niin sain rauhassa kiiruhtaa autolleni. 

        Koko kotimatkan tunsin huulissani miehestä huokuvan lämmön ja käteni tuoksui ihan Marcukselta. Yllättäen näin koko yön unta Marcuksesta, jossa rakastelimme tulisesti työpaikkamme vessassa peläten koko ajan että paljastusimme. Tämä lisäsi kuitenkin vain kiihkoamme ja herättyäni meni tovi ennen kuin sain ajatukseni kasaan. Aamulla oli kyllä tosi lähellä, etten soittanut töihin ja sanonut olevani kipeä sillä en tiedä oliko minusta naista kohtaamaan Marcusta, mutta tunnollisena pakkasin tavarani ja lähdin töihin. 

        Aamupäivän oloni oli todella tukala, sillä tunsin Marcuksen katseen porautuvan takaraivooni koko ajan. Minun onnekseni minulle tuli kiireinen puhelu lounastauon aikaan ja jouduin jäämään töihin muiden mennessä syömään. Löysin jääkaapista itselleni salaatin niin saisin käydä rauhassa syömässä lounaani, sitten kun ehtisin. 

        Saatuani pitkän ja haastavan puhelun loppuun, poistuin itsekin syömään. Taukotila oli täysin tyhjä, sillä suurin osa ihmisistä kävi aina alakerran ravintolassa syömässä ja lounastaukokin oli jo suurelta osalta ohi. Istahdin ikkunapöytään, levitin päivän lehden eteeni ja aloin syömään. Ai että oli ihana olla hetki yksin hiljaisuudessa, avokonttorin kiroja olivat minusta liika meteli ja muut iholla olevat ihmiset. 

        Olin tiskialtaalla tiskaamassa lautastani ja aterimia takaisin kaappiin. Oli tilassa tietty tiskikonekin, mutta se oli jo täynnä enkä halunnut täyttää allasta tiskeillä. Äkisti tunsin jonkun seisomassa selkäni takana ja käännyin ympäri ihmeissäni. Näin Marcuksen tuijottavan minua odottavan näköisenä ja hän otti meitä erottavan askeleen tullen ihan kiinni minua. 

        Sydämeni kiihdytti heti laukalle ja minun tuli kuuma. – Henna, meidän pitää jutella. Mies sanoi hiljaa. 

        - Mistä? Piipitin hiljaa vastaan vaikka tiesin tasan tarkkaan mistä. Meidän eilisestä melkein suudelmasta ja pelkkä ajatus Marcuksen suutelemisesta sai varpaani kipristymään odotuksesta. 

        - Sinä olet fiksu nainen. Tiedät kyllä. Mies henkäisi koskettaen poskeani. Minusta tuntui kuin sulaisin hänen kosketuksensa alla ja huomaamatta nojauduin miehen kosketusta kohti. 

        - Minä en tiedä pystynkö. Huokaisin ja käytävästä kuuluva kolahdus säikäytti meidät molemmat. Marcus vetäytyi kauemmaksi ja onneksi teki niin sillä toinen logistikkomme Peter tuli taukotilasta hakemaan kahvia. 

        Luikahdin korvat punaisena Marcuksen selän takaa ja painuin takaisin töihin. Onneksi työpäivä jatkui hektisenä ja ehdin unohtaa Marcuksen koko loppupäiväksi. Pääsin jopa lähtemään töistä niin ettei Marcus ehtinyt perääni, mutta parkkipaikalla kuulin miehen huutavan minua. En ihan ehtinyt autoon asti kun mies oli vierelläni. 

        - Henna, tule autooni istumaan. Haluan puhua sinun kanssa. Mies kehotti tiukasti mutta lämpö äänessään. Päätin totella, sillä en halunnut vetää mitään ylimääräistä huomiota puoleemme enkä aiheuttaa mitään naurettavaa kohtausta. 

        Marcus asteli edelläni autoaan kohti ja minulla oli äärimmäisen hyvä hetki tsekata miehen hyvin täytetyt farkut. Miehen lihaksikkaat jalat kielivät tunneista kuntosalilla ja Marcuksen takapuoli, se sai sieluni laulamaan enkelten kielellä. Niin upea taideteos se oli. Mieleni teki ottaa meitä erottavat metrit ja puristaa miehen tiukkoja pakaroita. Sormeni oikein syyhysivät päästä tekemään niin. 

        Ehdin saada harhailevat ajatukseni kuriin ennen kuin istuin Marcuksen auton etupenkille. Auto tuoksui uudelta ja nahkainen sporttipenkki tuntui taivaalliselta selkääni vasten. Sanaakaan sanomatta mies käynnisti auton ja peruutti parkkiruudusta pois. Vilkaisin miestä selvästi epäilevänä, mutta sain onneksi rauhoittavan hymyn. – Minusta on kivempi jos juttelemme jossain muualla kuin tehtaan parkkipaikalla. 

        Suostuin vain nyökkäämään sillä suunnaton jännitys laskeutui mahaani. Olimme Marcuksen kanssa ihan kahdestaan eikä ollut pelkoa, että kukaan meitä yllättäisi. Pelotti, että mihin tämä johtaisi. Pelotti, että pystyisinkö hillitsemään itseäni jos tulisi vaikka tilaisuus suudella miestä. 

        Ajoimme hiljaisuudessa reilun vartin ja tämä oli minusta hyvä asia. Sain rauhassa jäsennellä ajatuksiani ja sivusilmällä vilkuilla miestä. Muutaman kerran katseemme kohtasivat ja tämä sai sydämeni holtittomalle laukalle. Lopulta saavuimme merenrantaan purjeveneiden talvisäilytyspaikalle. Muita autoja tai ihmisiä ei näkynyt missään, joten saimme olla ihan rauhassa. 

        Marcus jätti auton käyntiin, mutta aukaisi turvavyönsä ja kääntyi minua kohti. – Minä en todellakaan tiedä mitä sinä olet minulle tehnyt, mutta voin sanoa että olet mielessäni joka ikinen sekunti joka ikinen päivä. 

        Hätkähdin miehen sanoja, mutta tajuttuani mitä hän sanoi, sai se oloni onnelliseksi. Hämmennyksen vallassa nostin katseeni miestä kohti ja näin Marcuksen silmät vakavan tummina. Ehdin vain kuiskata Marcuksen nimen kun miehen kuumaat huulet omivat omani. Suudelma on uskomattoman voimakas, täynnä tunnetta ja minä hukuin siihen kokonaan. Suutelimme pitkään kuin imien toisistamme voimaa ja hengästyneinä irtaannuimme toisistamme. 

        Minua ujostutti ihan suunnattomasti, sillä tajusin tietysti heti, minä olin tehnyt. Olin suudellut naimisissa olevaa pomoani. Mutta mitä teki pomoni? Silitti poskeani ja veti minut uuteen suudelmaan. Suudelma suudelmalta nälkämme kasvoi kasvamistaan ja olin jo valmis harrastamaan autoseksiä hänen autossaan. Mutta onneksi Marcus oli meistä se fiksumpi ja vetäytyi hymy huulillaan irti minusta. 

        - Henna, minä tahdon sinut. Mutta en tässä ja nyt. Mies sanoi suudellen vasemman käteni rystysiäni hellästi. Jatkoimme juttelua käsi kädessä, sillä olimme oikeasti tilanteessa jossa kumpikaan ei koskaan olisi uskonut olevansa. 

        Sain kuulla, että Marcus oli kokenut ihan samoja tunteita kuin minä ihan ensikohtaamisesta saakka. Tietysti minua pelotti, että Marcus oli joku yleinen naistenmies, jonka harrastuksiin kuului naisten iskeminen. Mutta jostain syystä luotin mieheen ja uskoin hänen sanojaan. 

        - Mutta kuinka me etenemme tästä? Sinä olet naimisissa ja minä olen kihloissa. Me molemmat olemme varattuja eikä minua kiinnosta mikään työpaikkaromanssi. 

        Marcus punnitsi pitkään sanojansa: - Meillä on jo avioero vireillä. Jätin paperit Louisan allekirjoitettavaksi seuraavana päivänä siitä kun sinä tulit meille töihin. Louisa toimitti ne vajaa pari viikkoa sitten käräjäoikeuteen. Sattuneista syistä asumme vielä samassa talossa, mutta Louisa on saanut työpaikan Etelä-Suomesta, joten uskoisin hänen muuttavan sinne seuraavan kuukauden aikana. 

        Tuijotin miestä typertyneenä enkä saanut sanaakaan suustani ulos. Sanojensa todisteeksi mies esitti puhelimesta minulle kuvan käräjäoikeuden pareista ja vastaanottokuittauksesta. 

            - Siis sinä olet jo eronnut??? Miksi? Miten ihmeessä? 

        - Koska se oli oikea asia tehdä. En halunnut johtaa Louisaa harhaan missään kohtaa, se ei ole oikein häntä kohtaan. Arvostan häntä suuresti, onhan hän minun vaimoni. Tai siis tuleva entinen vaimoni. Marcus sanoi painokkaasti. 

        - Mutta entä jos minä en istuisikaan tässä vaan olisin kertonut sinulle, että painu helvettiin? Pyörittelin silmiäni. 

        - Olin valmis ottamaan sen riskin. En vaan voi olla naimisissa ihmisen kanssa, jos tunnen jotakuta muuta kohtaan näin voimakkaasti kuin nyt tunnen. Se ei olisi todellakaan reilua ketään kohtaan. Nyt se on ihan sinun itse päätettävä kuinka etenet. Minä olen tässä. 

        Katsoin miestä arvioiden tovin ja huomasin hänen olevan enemmän kuin tosissaan. Tämä sai oloni lämpimäksi ja kumarruin suutelemaan miestä hellästi. Tunsin hänen hymynsä huulieni alla ennen kuin sain sanottua. - Ja minä olen tässä. 

        Siitä alkoi meidän tarina. Päästyäni illalla kotiin, kerroin kihlatulleni että halusin erota. Jotenkin mieheni ei ollut yllättänyt asiasta. Oli hän suruissaan tietysti, mutta hän tunsi minut niin hyvin ja kertoi nähneensä että olin muuttunut viimeisen kuukauden aikana. 

Töissä päätimme, että kertoisimme asiasta työkavereille vasta kun Louisa olisi muuttanut pois Marcuksen luota ja minä olisin saanut asunnon samalta paikkakunnalta. Marcus oli kyllä pyytänyt minua muuttamaan hänen luokse, mutta sanoin haluavani asua hetken yksin. Halusin meidän seurustelevan alkuun ilman mitään kiinnikkeitä kuten yhteinen talous. 

        Yritimme olla töissä niin kuin ennenkin, mutta välillä päädyimme suutelemaan arkiston hyllyjen välissä tai hississä. Samojen lakanoiden väliin päädyimme vasta sinä iltana kun olin saanut muuttokuormani uuteen asuntooni. Isoon, viihtyisään kaksioon joka oli aivan lähelle Marcuksen omakotitaloa. 

        Marcus oli kasannut parisänkyni ja olin petaamassa siihen puhtaita, uusia lakanoita kun mies yksinkertaisesti taklasi minut sänkyyn. Vihdoin uskalsimme antaa viettien viedä ja pääsimme näyttämään toisillemme kuinka paljon halusimme toisiamme. 

        Kuuman ja äärimmäisen tyydyttävän aktin jälkeen makasin miehen kainalossa. Olin niin onnellinen, että tuntui kuin räjähtäisin. Kuinka nopeasti jostakin ihmisestä onkaan voinut tulla näin tärkeä. Tiesin että ratkaisumme ei taatusti kaikki ihmisiä miellytä, mutta olimme päättäneet olla sen latistamatta tunnelmaa. Itse tiesimme miksi olimme valinneet tämän tien ja olimme sillä yhdessä.

https://www.flickr.com/photos/nattu/4085398562

Se vain on niin väärin

Tämän novellin olen kirjoittanut reilu kymmenen, viisitoista vuotta sitten asuessani vielä opiskelupaikkakunnallani. Omasta mielestäni kirjoitustyylini ei ole hirveämmin muuttunut vuosien saatossa, ehkä kiinnitän enemmän huomioita henkilöiden väliseen tunnelmaan, sekä tunnelman kerrontaan. Se onko se hyvä vai huono asia, on aina lukijan päätettävissä.

---------------------------------------------------------------------------------

Heräsin puhelimen vaativaan pirinään, mutta päätin vain kääntää kylkeäni. Haparoin puhelimen sammuksiin ja annoin sen pudota lattialle. Nyt on minun vapaapäiväni, joten haluan nukkua puoleen päivään vaikka taivas putoaisi niskaani. Näihin ajatuksiinkin nukahdin uudestaan. Lopulta heräsin puoli yhden maissa siihen kun hikinen peitto oli liimautunut ihooni. Raahustin keittiöön keittämään teetä. Muistin minut herättäneen soiton ja teemuki kourassa aukaisin luurin. Säikähdin kun puhelin rupesi saman tien pärisemään ja Marika luki näytössä.

- Haloota vaan. Ähkäisin luuriin kun kuuma muki poltti sormiani.

- Joko sinä olet kuullut sen uutisen? Marikan järkyttynyt ääni kysyi minulta.

- Minkä uutisen? Kysyin hiljaa ja puristin kapulaani tiukemmin. Nyt vasta heräsin toden teolla tähän päivään. – Juuri vasta nousin sängystä ja en ole mitään uutissivustoja lukea tälle päivää.

Marika veti syvään henkeä toisessa päässä. – Sen, että Niko on kuollut!

Huomasin puristavani luuria rystysen valkoisena ja suljin silmäni. En voinut uskoa Marikan sanoja. Haukoin henkeä ja tunsin kuinka maailma pyörähti ympärilläni. Lysähdin lattialle ja teemuki kirposi otteestani. Mustikkatee levisi valkoiselle karvamatolle, mutta en edes huomannut sitä.

- Essi soitti minulle aamulla. Oli yrittänyt soittaa sinullekin useaan eri otteeseen, mut sun numeroon ei saanut yhteyttä. Niko on kuulemma ajanut hirvikolarin kasitiellä aamulla ja mitään ei ole ollut tehtävissä. Ajattele mikä suru Essillä on. Kolme kuukautta ne kyyhkyläiset ehtivät olemaan naimisissa. Kuka sitä olisi osannut arvata silloin heinäkuussa, kun heidän häitä tanssittiin.

Sen tilaisuuden minäkin muistin vallan hyvin. Olinhan minä yksi Essin kaasoista. Niissä häissä minäkin itkin, mutta onneksi kaikki luulivat minun olevan onnellinen Essin ja Nikon puolesta. Ajatukseni keskeyttivät Marikan huutelu, että olinko vielä linjoilla kun ei kuulu mitään.

- Ei nyt, en pysty. Vastasin ohuesti ja suljin puhelimen. Makasin makuuhuoneen lattialla ja purskahdin katkeraan itkuun. Kyyneleet valuivat vuolaana virtana pitkin poskiani ja tuntui kuin joku raastaisi sydäntäni irti rinnastani.

Nousin ylös ja otin käteeni Essin ja Nikon hääkuvan hyllyköstä. Essi hymyili kuvassa aurinkoisesti ja katsoi miestään rakastuneesti. Niko seisoi vaimonsa takana kädet hänen lanteilla ja miehen huulilla oli pieni hymynkare. Mutta miehen silmät kertoivat muuta, ne olivat syvän tummat ja huolestuneet.

Niko oli pienen asianajotoimiston kolmas asianajaja minun ja Esiin lisäksi. Toimiston pienissä juhannusjuhlissa minä sitten vihdoin ja viimein tohdin kertoa tunteistani Nikoa kohtaan. Olinkin odottanut sitä oikeaa tilaisuutta yli puoli vuotta, siitä päivästä asti kun olin tajunnut olevani korviani myöten rakastunut työkollegaani. Sinä juhannuksena Niko näki minut naisena eikä työkaverina. Siitä juhannuksesta on yli kolme vuotta aikaa. Olimme onnellinen, rakastunut pari melkein vuoden. Puhuimme jopa kihloihin menosta.

Mutta kohtalo puuttui julmasti peliin, sillä Niko ja Essi rakastuivat. Pum, ja minut jätettiin kuin nalli kalliolle. Minä joka rakastin Nikoa eniten maailmassa, sain jäädä uuden onnen edessä. Ei siinä paljon Nikolta kysytty mielipidettä kun povipommi, superblondi ja upean vartalon omaava Essi pisti tuulemaan. Totta kai Niko miehenä otti ja lankesi tämän kohtalokkaan naisen pauloihin ja Essi sai uuden ruksin allakkaansa, aivan uudesta valloituksesta.

Minun ja Essin välit tulehtuivat, tai sanotaanko paloivat poroiksi, pitkäksi aikaa. Mutta sinnikäs Essi halusi olla kumminkin ystäväni mieheni viennin jälkeenkin. ”Me olemme luodut toisillemme, sillä olemme toistemme sielunkumppanit!” sillä Essi aina puolusti tekoansa. Eipä aikaakaan, kun nuoripari oli jo kihloissa. Kesällä tosiaan vietettiin sitten oikein kunnon kesähäitä.

                 Kaivan lipaston laatikon pohjalta minun tekemän kuvakirjan ja varaan nipun nenäliinoja viereeni. Selaan kirjaa ja lämpimät muistot valtaavat mieleni. Etenkin eräs yhteinen ulkomaanmatkamme sai kyyneleet kihoamaan silmiin katkeran kirvelevinä. Niko oli ostanut meille viikon matkan Kreikkaan toisen kuukautispäivämme kunniaksi. Sen viikon aikana rakastelimme taukoamatta ja nauroimme itsemme kipeiksi. Loma oli todella ihana.

            Suljin paksun kuvakirjan ja tuijotan murtuneena kattoa. Oloni oli todella surkea. Makasin koko päivän sängyssäni ja en kyennyt tekemään yhtään mitään. Olin laittanut puhelimen kiinni, sillä en todellakaan halunnut puhua kenenkään kanssa. Varsinkaan Essin. Jossain vaiheessa iltaa nukahdin kuvakirja kainalossa.

Viikot vierivät ja suru valtasi alaa koko ajan enenevässä määrin. Nikon hautajaiset tulivat ja menivät. Menin väkipakolla kirkkoon vaikken olisi halunnut ja laskin pienen kukkakimpun arkun päälle. Muistotilaisuuteen en kuitenkaan mennyt, sillä siellä päätähtenä oli Essi. Vaimo, jonka pitäisi olla onnensa kukkuloilla, mutta nyt hän onkin leski.

             Marika yritti lohduttaa minua parhaan taitonsa mukaan, mutta suru ei vaan hellittänyt. Edelleen joka ilta itkin itseni uneen. En myöskään ollut missään tekemisissä Essin kanssa, sillä hänen näkemisensä teki vain liian kipeää. Tuon henkilön kanssa elämäni mies oli viettänyt elämänsä viimeiset elinpäivät.

                 Palasin usein ajatuksissani erääseen lämpimään iltaan heinäkuussa. Sen illan muisteleminen sai mieleni täyttymään lämmöllä ja suru hellittikin hetkeksi. Se ilta tulisi aina olemaan elämäni tärkein ja ihanin.

              - Lähdetään! Naisporukka kailotti ja iloinen kymmenen hengen polttarijoukko suuntasi kohti kaupungin kuumimpia menopaikkoja. Matkalla Essi myi tusinan verran pieniä kukkakimppuja miehille ja antoi kaupan päälle pusun poskelle.

           Kolusimme illan aikana kaikki mahdolliset ja mahdottomat baarit ja juottolat läpi. – Nyt riittää! Essi huudahti viimein ja osa porukasta lähti saattamaan Essiä takaisin kotiin. Minulla ja Marikalla oli vielä menojalassa virtaa, joten me suunnistimme vielä yhteen kuumaan kesäpaikkaan.

        Sisällä oli paljon iloisia ihmisiä ja alkoholi virtasi kuumana kesäyönä. Eräs polttarisakki herätti suurta huomiota omilla jutuilla ja tempauksillaan. Pian tajusimme, että kyseessä oli Niko kavereineen.

             Niko huomasi meidät istumassa kulmapöydässä ja lähti tulemaan kohti.

- No moi Jasmin ja Marika. Niko sanoi selvästi ilahtuneena ja istui muitta mutkitta viereeni. Niko oli korkeintaan vähän huppelissa, mutta humalassa hän ei ollut. Marika ja Niko juttelivat niitä näitä, minä istuin hiljaa ja join siideriäni. Pian Marikan piti lähteä käymään vessassa ja me jäimme kahden pöytään.

           - Miksi olen noin hiljainen ja jotenkin jäykkä? Et edes yritä jutella tai hymyillä. Niko kysyi yllättäen.

         - Mitä vittua? Sähähdin saman tien takaisin. Odottaako herra, että minä hymyilen ja keikistelen sinulle kaiken sen jälkeen mitä sinä olet minulle tehnyt? On miehellä ainakin isot luulot itsestänsä. Huusin naama punaisena ja paiskasin siiderin Nikon naamalle.

        Juoksin mahdollisimman nopeasti ulos, en kestänyt enää Nikon läsnäoloa. Portsari vähän ihmetteli vauhdikasta menoani. Työnsin ukon kouraan viisi euroa ja toivotin hyviä öitä.

           Lopetin juoksuni läheisessä puistossa. Itku kurkussa istahdin läheiselle penkille. – Voi Niko! Parahdin ja kyyneleet lähtivät valumaan pitkin poskiani.

         Yllättäen tunsin käden olkapäälläni. Säikähdin tätä valtavasti ja vilkaisin taakseni. Näin Nikon seisomassa takanani kasvoillaan hyvin huolestunut ilme. Huomasin tuijottavani silmiin joita vieläkin rakastin niin valtavasti. Ratkesin rajuun, katkeraan itkuun. Niko yllättyi reaktiostani, mutta nopeasti sulki minut syliinsä. Itkin isoja, suolaisia kyyneleitä Nikon rintaa vasten. Mies silitti hiuksiani ja puheli minulle hiljaa. Hänen äänensä oli täynnä lämpöä ja samettia. Nostin kasvojani, jotta näkisin Nikon kasvot. Minut täytti suunnaton haku suudella Nikoa ja varovasti, tunnustellen suutelin Nikon lämpimiä huulia. Niko pelästyi ensin, mutta lopulta vastasi suudelmaan syventäen sitä entisestään. Voi, kuinka hyvältä se tuntui niin pitkän ajan jälkeen.

          - Anteeksi! Minun ei olisi pitänyt. Parahdin ja ampaisin penkiltä ylös.

          - Jasmin, älä nyt karkaa. Niko pyysi minulta ja sulki minut uudestaan syleilyynsä penkille.

       Kuin sanattoman sopimuksen sanelemana nousimme penkiltä uuden suudelman jälkeen. Tartuimme toisiamme kädestä ja kävelimme minun, meidän entiseen, kotiin. Eteisessä hyökkäsimme toistemme kimppuun heti kun ovi sulkeutui takanamme. Se oli hätäinen, mutta nautinnollinen pano peiliä vasten.

      Niko nappasi minut syliinsä ja kantoi minut makuuhuoneeseen. Rakastelimme hitaasti ja nautinnollisesti. Nautimme toistemme ihosta ja sen kosketuksesta. Rakastelun lomassa Niko kuiskasi korvaani. – Rakastan sinua vieläkin.

        Nielaisin kyyneleet ja kuiskasin takaisin. – Niin minäkin sinua. Rakastelun jälkeen makasimme sängyssä vierekkäin mitään sanomatta. Niko suuteli minua viimeisen kerran poskelle ja nousi ylös vuoteesta. Käperryin peiton alle ja tovin päästä kuulin kuinka ovi kävi. Nyyhkyttäen nukahdin rauhattomaan uneen.

     Seuraavana aamuna vaihdoin sänkyni lakanat ja löysin patjan välistä Nikon kaulakorun. Kultaisen jalkapallon, jonka olin ostanut Nikolle syntymäpäivälahjaksi silloin kun me vielä seurustelimme. Voimattomana lysähdin lattialle ja huomasin itkeväni jo viidennen kerran sinä päivänä.

       Viikon päästä siitä Meidän yöstä oli häät. Ennen häitä ja häissä välttelin Nikoa sekä hänen katsettansa. Aina kun Niko yritti lähestyä minua, minä pakenin paikalta jonkun tekosyyn lomassa. Vihdoin hääjuhlassa Niko tajusi, että minä välttelin häntä ja jätti minut vihdoin ja viimein rauhaan. Onneksi minun kesälomani alkoi seuraavalla viikolla häistä, joten minun ei tarvinnut edes nähdä Nikoa töissä.

        Kolme viikkoa häiden jälkeen ihmettelin kun kuukautisiani ei ollut kuulunut eikä näkynyt. Söin pillereitä, joten kuukautiseni olivat olleet aina säännölliset kuin kello. Eräällä kauppareissulla ostoskoriin lensi raskaustesti ja tein sen kotiin päästyäni. Tyrmistyneenä huomasin olevani raskaana. Aloin miettimään ja huomasin, että Niko oli ainut henkilö, jonka kanssa olin rakastellut viimeisen kahden kuukauden aikana.

          Lääkäri vahvisti epäilyni ja toivotti minulle onnea. Odotin lasta Nikolle, joka oli Essin kanssa naimisissa. Itkin monta yötä ja mietin mitä oikein tekisin. Pari viikkoa ennen Nikon kuolemaa sain tehtyä päätökseni. Päätin pitää meidän lapsen. Salaisin raskauteni mahdollisimman pitkään ja onneksi mahani ei ollut vielä edes näkyvillä. Kiitin luojaani ettei minulla ollut aamupahoinvointia, joka taatusti olisi herättänyt Essissä ja Nikossa ihmetystä töissä.

     Seuraavaksi mietin, että kertoisinko Nikolle lapsesta. Lopulta päätin olla kertomatta, sillä en halunnut rikkoa Essin ja Nikon avioliittoa. Niko itse oli päättänyt mennä Essin kanssa naimisiin, vaikka viikko ennen häitä oli pettänyt häntä. Tämä osoitti selkeästi sen mikä oli marssijärjestys tällä miehellä. Sitten Niko ajoi sen kohtalokkaan kolarin.

           Eräänä päivänä Nikon hautajaisten jälkeen astelin hautausmaalle. Löysin Nikon haudan helposti, vaikka hautajaispäivästä minulla ei olekaan mitään muistikuvia. Polvistuin haudalle ja asetin pienen, tulipunaisen ruusun hautakiven päälle.

        - Me molemmat tulemme rakastamaan sinua aina. Minä ja meidän lapsemme. Lausuin hiljaa ja painoin käden vatsalleni. 

Helposti syttyvää

Hätkähdin äkillistä ovenpamausta selkäni takana ja äkäistä kysymystä siitä, että mitä oikein teen täällä? Olin ollut aivan varma, että olin ainoa ihminen projektiparakissa tähän aikaan aamusta. Puhumattakaan siitä faktasta, että nyt on sunnuntai jolloin pelkkä vuoron väki on töissä. Mutta ei, nyt olin saanut seuraa ja partaveden tuoksusta päätellen tiesin kyllä tasan tarkkaan että kenestä.

Varmistin asian vielä vilkaisemalla ikkunasta ulos parkkipaikalle ja kyllä. Musta urheiluauto kiilteli kevätauringossa parkkipaikalla. Auton näkeminen sai minut ärtymään entistä enemmän, tyypillinen miehisen miehen auto. Auto, jonka turbomoottorin vihellys huusi seksiä, valtaa ja rahaa. Tätä kaikkea selkäni takana seisova mies oli.

Tämä havainto sai oloni jokseenkin huolestuneeksi sekä vienoisen punan nousemaan poskilleni sillä olinhan loppujen lopuksi luvatta hänen työhuoneessaan. Suljin silmäni enkä antanut epätietoisuuden tai pelon vallata mieltäni. Minulla oli tehtävä, tehtävä jossa minun pitäisi onnistua.

Käännyin ilme tiukkana viivana ympäri ja kohtasin jylhäilmeisen miehen jota en olisi nyt halunnut nähdä lainkaan. Pelkkä miehen näkeminen nosti verenpaineeni huimiin lukemiin ja puristin käsissäni olevia minulle elintärkeitä papereita voimalla, joka taatusti miellyttäisi työterveyshoitajaa käden puristusvoimatestissä. Edessäni nimittäin seisoi hiukset suihkun jäljiltä vielä kosteana tehdasprojektimme voimakastahtoinen projektipäällikkö Erkka. Päällikkö, joka rautaisella otteella ohjasi tätä projektia kohti maalia keinolla millä hyvänsä, nimenomaan kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Olin kuullut muilta työntekijöiltä millainen mies Erkka on niin hyvässä kuin pahassa. Vuoro-operaattorit pelkäsivät miestä ja tämän mahtikäskyjä, käskyjä joita heidän ei tarvitsisi edes totella. Silti mies sai jotenkin operaattorit sinkoilemaan sinne tänne minne ikinä hänen armonsa suvaitsi käskeä. Jopa tuleva tehtaanjohtajamme juoksee Erkkaa pakoon pitkin tehdasaluetta peläten oman paikkansa puolesta. Se ei ollut mikään huhu, että kuinka monelle tämä mies oli projektiensa aikana potkut hommannut. Sekin oli valitettavan tuttua, että mies sai alaisensa kyyneliin tylyillä ja kovilla, turhilla kommenteilla. Minusta tämä oli ennennäkemättömän törkeää, itkettää nyt aikuisia ihmisiä työpaikalla.

 Minä, tulevan tehtaan tuotantopäällikkö, olin kuitenkin projektipäällikkömme terävä kivi hänen kengässään. Minä kun en kuvia kumarrellut enkä antanut miehen tittelin säikytellä minulle annettujen tehtävien tekoa. Tein työni niin kuin se minulle oli annettu, mutta päivä päivältä Erkka oli tehnyt siitä vaikeampaa omalla asenteellaan ja käytöksellään. Kiistamme ja taistelumme olivat jo kaikkien huulilla ja tilanne olikin eskaloitunut kokonaisvaltaiseksi sodaksi. Nyt olimme saavuttaneet sen pisteen, että tälle oli tultava loppu. Minä en sietäisi enää ainuttakaan poikkipuolista sanaa tältä työmaan kruunamattomalta keisarilta.

Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus kun Erkka asteli luokseni saalistajan jäntevin askelin. Hänen silmissään kiilui järkähtämätön, jopa pelottava päättäväisyys. En kuitenkaan antanut tämän taivaallisen komean Alexander Skarsgårdin suomalaisen kaksoisolennon hämätä itseäni, vaan pidin oman katseeni visusti kiinni miehen silmissä. Viestitin hänelle uhmakkaasti leuka koholla etten pelkäisi häntä. Olin tullut voittamaan tämän sodan.

- Olet tainnut, Pilvi, eksyä väärään huoneeseen. Erkka lausahti voima äänessään.

- Ehkä olen, ehkä en. Lausuin hitaasti ja tuijotin hievahtamatta miestä hänen tumman sinisiin silmiinsä. Valitettavasti se oli kuitenkin minä kun jouduin painamaan ensimmäisenä katseeni alas. Erkan katse oli häikäilemättömän polttava ja syvälle sieluun asti porautuva. Tämän miehen katseen alla nainen on muovailuvahaa, josta mies muotoilisi sellaisen lopputuloksen joka miellyttäisi vain nimenomaan häntä. Hänelle muut ihmiset olivat kulutustavaraa.

Ympärillemme oli kehkeytynyt sähköä ritisevä kenttä, jonka verkossa me molemmat varovaisesti taiteilimme eteenpäin toistemme liikkeitä seuraten. En tiedä pelkäsinkö enemmän sitä, että saisin sähköiskun näpeilleni vai jäisin toiseksi tämän miehen karismalle. Erkka tiesi tasan tarkkaan millainen hänen vaikutusvaltansa on ihmisiin. Hänen jumalainen ulkonäkönsä teki hänestä pysäyttämättömän ja siihen kun lisätään päälle hänen kykynsä manipuloida ihminen omaan tahtoonsa, hän oli pelottava vastustaja.

- Haluaisin kovin tietää mitä teet työhuoneessani? Mies murahti matalasti ja tuli ihan kiinni minuun. Liian lähelle, jos minulta kysytään mutta pysyin paikoillani. Minua sinä et tuolla tempulla säikäytä.

Tosin kehoni reagoi saman tien Erkan maskuliiniseen charmiin nostaen sydämeni sykettä korvia huumaavalle tasolle. Sydän takoi rinnassani kuin sotarumpu joka lähettäisi urheat soturimiehet kuoleman kentille. Tovin jouduin keräämään ajatuksia niiden hajotessa tuuleen kuin tuhka, etten paljastaisi korttejani miehelle liian aikaisin.

Väläytin vaarallisen, naisellisen hymyn: - Tulin tekemään lopun sinun valtakaudestasi tällä työmaalla. Puristin löytämiäni papereita kädessäni kuin pelastusrengasta. Ne olivat se pelastus, joka toisi rauhan tälle työmaalle. Mutta ennen kaikkea se olisi minulle pelastus, sillä nämä todisteet veisivät tämän vaarallisen miehen kauas minun elämästäni.

Kuulin kuinka mies vetäisi kiivaasti henkeä ja hänen olemuksensa valpastui. Tämä mies rakasti haasteita ja minä olin ollut aina sellainen, nyt vielä enemmän kuin koskaan. Otin meitä erottavan viimeisen askeleen ja painoin sormeni miehen tiivistä rintaa vasten. Tunsin sormeni alla lihaksen hennon värähdyksen ja hymyni syveni entisestään. Osaan minäkin tätä peliä pelata, ajattelin voitontahtoisena.

- Luuletko todella, että sinusta on siihen? Erkka väläytti charmantin hymyn, joka ei kuitenkaan ulottunut silmiin asti. Silmiin, jossa oli vaanijan valpas katse. Tämä mies tässä oli saalistaja luihin ja ytimiin asti. Enkä suunnitellut jääväni saaliiksi tällä kertaa.

       Nyt minun hymyyni tuli aimo annos itsevarmuutta. Puraisin alahuultani ja nojauduin lähemmäksi miehen korvaa kuiskaten hiljaa. – Tiedän että on.  

Luovan kirjoittamisen kurssin kotitehtävä

Päätin pitkästä aikaa osallistua luovan kirjoittamisen kurssille ja onhan se kiva huomata, että oma mielikuvitus ja tajunnanvirta on edelleen olemassa. Välillä sitä aina kyseenalaistaa, että kirjoittaako sitä koko ajan samoista asioista... Mutta ehkä se on myös minun tyylini, kirjoittaa aiheista joista tietää/taitaa/osaa tai on kokemuksia.

Mutta viime kerralla tuli kotitehtäväksi kirjoittaa yhden sivun teksti, jostakin asiasta jossa tehdään jotakin väärää (valehdellaan, varastetaan auto yms). Kirjoituksessa pitää käyttää mahdollisimman paljon kerrontaa ja aistihavaintoja. Myöskään teon motiviia ei saa kertoa suoraan, vaan antaa vihjeitä... Tässä minun versioni.

Puristin käteni nyrkkiin ja veri virtasi kuumana suonissani. Adrenaali kohisi aivoissani huumaavasti saaden aistini ylivirittymään. Tunsin sillä hetkellä olevani luomakunnan kuningas ja kaikkien on kumarrettava edessäni. Naurahdinkin matalasti, olinko minä voittamaton. Sitten huomasin veren käsissäni ja mahaani laskeutui pelko. Olin ollut niin silmittömän raivon, itsesuojeluvaiston ja kiihkon vallassa. En ollut tuntenut kipua, katumusta tai väsymystä. Vietit olivat ottaneet minusta otteen kuin räsynukesta.

Jalkani pettivät alta saaden minut lysähtämään kasaan. Minulla ei ollut yhtään voimia jäljellä nousta vaan jäin siihen makaamaan. Viileään, sateen kastelemaan maahan jonka kylmyys tunkeutui syvälle sisimpääni. Yritin muodostaa muistikuvia, mutta kaikki oli yhtä höttöä päässäni. Pelkkiä irrallisia ajatuksia, sanoja, muistikuvia. Jouduin jopa tovin miettimään omaa nimeäni ennen kuin muistin sen. Hoin sitä mielessäni kuin pelastavaa mantraa, joka estäisi minua hukkumasta kokonaan.

Suljin silmäni ja tunsin saman tien kuuman, pahanhajuisen hengityksen niskassani. Tunne oli niin todellinen, että vauhdilla vääntäydyin kontalleni oksentamaan. Ulos tuli hyvän ystävän tarjoama kolmen ruokalajin illallinen ja puoli pulloa viiniä. Kallista, ranskalaista valkoviiniä suoraan Loire-joen loivilta rinteiltä. Nyt enää jälkiruokana olleen crème brûléen kermainen maku poltteli huulillani happamana.

Huojuen nousin seisomaan ja ihmettelin rikkinäisiä sukkahousujani, puuttuvaa korkokenkää ja revittyä jakkuani. Nostin käteni lähemmäksi kasvojani ja haistoin niistä huokuvan rautaisen veren tuoksun. Tuijotin eri suuntiin sojottavia rystysiäni. Jostain kumman syystä en tuntenut kipua vaikka selkeästi ne olivat murtuneet. Samassa kirkas valo välähti kasvoilleni poliisi-sanan saattelemana ja kirkaisten nostin käteni silmien eteen. Tämä suojaava ele sai minut lentämään muistoissani siihen kun joku tumma hahmo hyökkäsi kimppuuni kaataen minut maahan. Tämä hahmo raateli ja repi, mutta minä pistin hanttiin. Kaikin voimin, ja olin selvinnyt voittajana.

Isäni hevonen

Käänsin auton tutulle pihatielle. Oli juhannus ja joka paikassa tuoksui kesä, vehreys ja lämpö. Aukaisin auton ikkunan ja vedin keuhkot täyteen raikasta maalaisilmaa. Hiljensin autoradion, sillä kovana soivan rokin sijaan halusin kuunnella lintujen laulua, laiskan kesätuulen kuiskintaa koivunlatvoissa ja puhdasta rauhaa. Pysäytin auton korkeana tuulessa huojuvan heinäpellon laitaan. Kaivoin kassistani punaposkisen omenan ja astuin ulos aurinkoon. 

Heinän keskellä seisoi liinakkoharjainen vanha hevonen karva kiiltäen. Hevosen suu jauhoi tasaiseen tahtiin tuoretta heinää. Pitkä häntä huiski ötököitä kauemmaksi. Auton oven pamahdus sai läsipään nousemaan heinikosta. Hetken hevonen arpoi tulijaa kunnes tunnisti pellon laidalla seisovan hahmon. Pian hevonen oli korskeassa ravissa ja häntä kaarella höristen juoksi aidan viereen.

Pujahdin lankojen välistä pellolle ja suljin lempeän, vanhan hevosen pään syliini. Nuuhkin tuttua hevosen tuoksua itseeni kuin keräten voimia. Ojensin hevoselle omenan ja kohta oli omenasta vain vaalea vaahto jäljellä hevosen suupielissä.

Hetken mielijohteesta nappasin aimo tukun vaaleita jouhia käteen ja heilautin itseni hevosen selkään. Tovin hevonen haisteli jalkojani, mutta kääntyi pyynnöstäni ympäri nostaen keinuvan laukan. Puristin hevosen paksua harjaa käsissäni ja pysyin kuin pysyinkin selässä laitumen rintille saakka.

Kiitin hevosta rapsuttamalla tätä korvan takaa ja loikkasin alas. Pienen hetken vielä nojailin hevosen lämmintä kuvetta vasten ja imin itseeni pehmeää hevosen tuoksua. Tuoksu vei mennessään vuosien taakse, niin tukkimetsälle kuin rekiajeluille ja uittoreissuille isän kanssa. Oloni oli aina turvallinen isän kyydissä, hevosen askeltaessa varmana edellä minne tahansa isäni pyysi sitä menemäänkin.

Aukaisin rintin ja astuin tutulle pihamaalle. Näin hyvin hoidetun pihan istutuksineen, hedelmäpuineen ja marjapensaineen. Tallin vieressä oli perunamaa jossa perunapenkit oli säntillisesti rivissä. Pihan perällä koivukujan päässä, puiden suojassa oli punainen talo. Pieni talo, jossa oli vain tupa ja keittiö sekä yläkerran vinttikamarit. 

Talon takana kimmelsi sinisenä kesän auringossa järvi, jonka rannalla oli vanha, hiukan vinossa oleva harmaantunut saunarakennus. Kuinka hyvät löylyt sen yli satavuotiaasta kiukaasta tulikaan ja kuinka nautinnollista oli laiturilta loikata viileään veteen kuumien löylyjen jälkeen. Terassilla nautittu saunaolut kuunnellen isäni hevosjuttuja kruunasi kokonaisvaltaisen nautinnon.

Puistelin päätäni, nyt ei ollut aika vaipua muisteloihin saati alkaa lämmittää saunaa. Päättäväisesti suuntasin askeleeni tallia kohti. Tallin ovi oli yhtä raskas kuin ennenkin joten jouduin ponnistelemaan voimani äärimmilleen ennen kuin ovi narahtaen suostui aukenemaan, ja tuttu, turvallinen tallintuoksu lehahti sieraimiini. 

Astuin viileään talliin. Sivelin tallihuoneessa hyvin öljyttyjä ja hoidettuja hevosen varusteita. Suitset olivat uudet, mutta satula oli sama armeijansatula mikä hevosella oli aina ollutkin. Valjaatkin olivat vanhat, mutta silti hyvässä kunnossa ja täysin toimivat. Huokaisten päästin längistä irti.

Kurkkasin tallin puolelle, jossa hyvä järjestys ja siisteys jatkuivat. Käytävällä ei ollut heinänkorttakaan, vesiämpärit olivat omassa nurkassa ja rehut puulaatikoissa omassa paikassaan. Karsinan ovessa roikkuivat siniset päitset ja riimunaru. Korissa olivat harjat putsattuina tarkasti omassa järjestyksessään.

Silitin karsinan ovessa olevaa puisen nimikyltin koholla olevia kirjaimia. Muistan kun isä teki nimikylttiä tuvan pitkän pöydän ääressä. Ori Roope-poika oli silloin vasta tullut taloon ja nuorella herralla oli ikää tuolloin 1,5 vuotta. Talli oli Ropun koti ja orin hyvästä hoidosta vastasi hevosen isäntä vuoden jokaisena päivänä.

Tunsin kuinka kyyneleet pyrkivät silmäkulmiini mutta sain taisteltua ne takaisin. Minulla oli vielä paljon tehtävää, nyt ei ollut itkun aika vaan nappasin tallin seinässä roikkuvasta naulasta ison, ruskean avaimen. Avain painoi paljon kädessäni kuin myös sydämessäni astuessani takaisin pihan lämpöön tallin viileydestä.

Potkaisin kenkäni jalasta ja pyrähdin avojaloin nopein askelin talon rappusille. Nousin huojuvat puurappuset ja siirsin oven edessä merkkinä olevan luudan sivuun. Työnnän avaimen lukkoon ja yllättävän keveästi avain pyörähtää lukkopesässä. Hymähdän kun huomaan aseöljypullon verannan ikkunalla. Olisihan se pitänyt tajuta.

Kastelin verannalla olevat kukat ja hyvin nopeasti ne nostavat nuokkuvat päänsä kurkotellen kohti kesän aurinkoa. Tartun tuvan oven ripaan ja ovi päästää narahduksen kun kiskaisen sen auki. Sisällä on lämmin ja hivenen ummehtunut ilma. Aukaisen pirttipöydän päässä olevan ikkunan päästäen tupaan raikasta kesäilmaa.

Silmäys ympärilleni kertoo kaiken olevan niin kuin ennenkin. Tavarat siististi omilla paikoillaan, äitini nypläämä pitsiliina keskellä tuvan pöytää ja kunniapaikalla suurten hirvensarvien alla valokuva isästäni Ropun kanssa kantakirjanäyttelyssä jossa ori palkittiin ensimmäisellä palkinnolla.

Jokin kuitenkin sotkee tämän täydellisen idyllin. Vanhat ja kuluneet työhanskat ovat unohtuneet penkin päähän. Varovasti otan ne käteeni kuin peläten niiden katoavan ilmaan. Hanskojen nahka on ohueksi kulunutta ja kylmää. Työnsin käteni sisälle suuriin hanskoihin ja saatoin tuntea lämmön. Karheat, paljon työtä tehneet kädet sulkevat minun käteni sisäänsä.

- Voi isä. Meillä on Ropun kanssa sinua niin ikävä ja annoin itkun tulla.

Kuva: https://www.flickr.com/photos/smerikal/7482428208

Teaser yhdestä kirjastani

Olen tässä pikkuhiljaa kirjoitellut yhtä kirjaani eteenpäin. Olen tänne laittanutkin kyseisen kirjan prologin aikoinaan. Löydät sen täältä: 

https://jennintarinatupa.blogspot.com/2017/05/kirjan-viemaa.html 

Tässä olisi yksi pätkä lisää kirjasta, ole hyvä.          

             Viittasin Samille talon suuntaan ja mies lähti hakemaan kahvia. Siinä samassa Antero hölkötteli takaisin kotiin ja puhumatta minulle mitään painui sisälle. Hän ei edes vilkaissut minua. Ei perkele, tätäkö se nyt on. Mykkäkoulua, puhumattomuutta ja tummia mulkaisuja. Hiljaisuutta ja sanatonta syyllisyyttä. Kiitti mutta ei kiitti, Tämä ei ole minua varten.

Marssin sisälle, vein kahvikupin keittiöön ja menin pukeutumaan. Makuuhuoneessa katseeni kiinnittyi vaatekaapin sisällä olevaan asekaappiin. Ajattelematta syötin koodin ja aukaisin oven. Otin kaapista Clockini ja siihen yhden lippaallisen luoteja. Jostain syystä jätin oven auki, aivan kuin merkiksi siitä mitä tuleman pitää. Näin olen sen jälkikäteen järkeillyt.

                 Miesten jutellessa olohuoneessa kaikessa rauhassa omia asioitaan, puin päälleni ajokamat. Aseeni survoin selkäpanssarini alle ja lippaan laitoin taskuun avainten kanssa. Toiseen taskuun survoin lompakon. Nappasin kypäräni ylähyllyltä sekä prätkän avaimet peilipöydän kulhosta. Tein sen taas missä olin paras, eli pakenin. Minua ei ollut luotu keskelle tällaista ihmissuhdedraamaa. En edes katsonut teeveestäkään mitään saippuaoopperoita joten miksi suostuisin elämään sellaista.

               Loksautin oven kiinni perässäni ja jolkotin moottoripyörän luo. Hyppäsin pyörän selkään, vedin kypärän päähäni ja starttasin pyörän. Moottorin rouhea ääni rauhoitti mieltäni, mutta se ei siltikään laannuttanut sisälläni kiehuvia ristiriitaisia tunteita. Olin jo kääntymässä kadulle ennen kun Sami ja Antero ilmestyivät oviaukkoon. En vilkuillut sivulleni kun kiihdytin pyörän matkaan. Sisälläni takoi vain ajatus päästä pois, kauas pois. Mikään muu ei mielessäni takonut.

                Ohjasin prätkän pohjoista kohti ja annoin pyörän niellä kilometrejä. Jossain kohtaa huomasin kun joku väläytteli pitkiä valoja takanani. Vilkaisin sivupeiliin, Antero ja Sami olivat perässäni Skodalla. Mutta tänään en ollut sillä tuulella, että antaisin periksi. Väänsin kahvasta ja moottoripyörä tottelisi mukisematta käskyäni. Pian minulla oli vauhtia päälle kaksi sataa ja Skoda jäi kauas taakse. Oloni oli sellainen että sillä hetkellä en välittänyt pätkääkään vaikka minulta lähtisi ajokortit tai jopa henki. Linnatuomiokin ei tuntuisi missään, saisipahan rauhassa olla erossa maailmasta ja treenata paskaa oloansa pihalle.

                 Kuivaniemessä minua tuli vastaan poliisiauto. Sen ehdin nähdä peilistäni vauhdin keskellä että maijan jarruvalot syttyivät. Jaahas, kääntyivät perään joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin painua karkuun entistä lujempaa. Onneksi minulla oli vauhtia niin paljon että eivät taatusti tunnistaneet pyörää tai ehtineet tunnistamaan kypäräni tekstiä. Nostin nopeutta entisestään, pian olinkin Simon toisella puolen ja huomasin kyltin vasemmalle Karsikon kalasatama. Päätin kääntyä sinne, tie oli huonokuntoinen mutta siinäkin pidin vauhtini pitkälti yli sadan. Jossain vaiheessa käännyin Paanuniementielle. Paanuniementieltä käännyin vielä kerran vasemmalle ja ajoin aivan merenrantaan.

             Päästyäni tien loppuun, sammutin pyörän ja työnsin sen metsään yhden ison kuusen alle piiloon. Nakkasin sinne myös kypäräni ja prätkätakkini. Minulla oli tullut kuuma ajaessani poliisia karkuun. Nappasin aseeni ja lippaan matkaani. Kävelin aivan meren rantaan ja istuin rantakiville. Kaikkialla oli hiljaista, missään ei ollut ristinsieluakaan. Ainoastaan lokit huusivat merellä, aallot löivät raskaasti rantaan ja tuuli suhisi puissa.

                  Tiputin itseni polvilleen hiekkaan ja huusin tuskaani ulos. Ulvoin ja sähisin, kiljuin niin kauan, ettei kurkustani tullut enää ääntäkään. Lysähdin hiekalla ja makoilin siinä kauan. Onneksi oli lämmin päivä ja hiekka oli ihanan lämmintä allani. Se lohdutti surkeaa oloani.

                  - Sean, puhu minulle! Auta minua. Kerro mulle mitä mun pitää tehdä. Mä en yhtään tiedä mitä mun pitäisi tehdä, mä oon ihan yksin. Puhelin taivasta kohti. Mutta ei Seankaan osannut kertoa minulle mitä tehdä. Nousin ylös hiekalta ja otin aseen käteeni. Työnsin lippaan sisään ja pyörittelin asetta käsissäni. Kuinka helppoa olisi lopettaa tämä kaikki? Se vaatisi vain yhden painalluksen, yhden ainoan itsekkään teon. – Ei! Kuului pääni sisällä. Purskahdin itkuun, Sean vastasi minulle vihdoinkin. Annoin aseen tippua kädestäni hiekalle ja itkin.

                  Päässäni alkoi soida Gone Away- kappale ja lauloin hiljaisella äänellä kyynelten virratessa poskilleni. ”Leaving flowers on your grave. Show that I still care. Black roses and Hail Mary's. I can't bring back what's taken from me. I reach to the sky. And call out your name. Oh please let me trade. I would.” Viimeisten sanojen kuollessa huulilleni, suunnaton ikävä Seania puristi rinnassani niin että en saanut hengitettyä.

                  Hämärä alkoi pikkuhiljaa hiipiä metsän keskeltä kohti rantaa ja minulle tuli vilu. Päivä teki tilaa illalle ja ymmärsin, että minun tuli lähteä. Mutta minne? Kaivelin takkini taskuja ja löysinkin sinne laittamani avaimet. Päätin palauttaa pyörän Anterolle, en minä mikään varas ollut, ja painua omalle asunnolleni. Irrotin lippaan aseesta ja laitoin sen taskuun, aseen työnsin taas selkäpanssarini alle.

              Puskin moottoripyörän takaisin tielle ja lähdin. Tällä kertaa ajoin maltillisesti Anteron kotia kohti, mutta siitä huolimatta sain poliisit perääni ennen Muhonperää. Eero ja Okko tulivat minua vastaan ja kääntyivätkin perääni välittömästi. Pyörittelin mielessäni ajatusta ampaista heiltäkin karkuun, mutta minulla ei ollut enää voimia moiseen rytistykseen. Toisekseen, he olivat tunnistaneet minut joten ei mitään järkeä. En halunnut saattaa Anteroa tämän enempää vaikeuksiin kuin mitä jo olin saanut.

Kohta he olivatkin perässäni vilkut päällä. Muhonperän jälkeen tien oikealla puolen oli tyhjä tontti, käänsin pyörän sinne. Kävin tontin perällä kääntymässä, kun miehet ajoivat maijansa liittymään niin, etten pääsisi karkuun. Ajelin vähän lähemmäksi mutta jäin silti tontin takaosaan. Sammutin pyörän ja kiskaisin kypärän päästäni. Miehet tulivat autosta ulos ja lähestyivät minua.

                  - Moro, jätkät. Mulla on sitten ase mukana, oma luvallinen 9 millin Clock. Ilmoitin heille heti. Eero ja Okko pysähtyivät niille sijoilleen. Molempien käsi hakeutui välittömästi virka-aseen luo.

                  - Ei, helvetti Lilja. Onko se ladattu? Pudistin päätäni. - Ase on selkäpanssari alla ja lipas on oikeassa takintaskussa. Miehet hieman rentoutuivat ja tulivat hitusen lähemmäksi.

                 - Ole hyvä ja nouse pyörän päältä. Laitoin kypäräni sarveen roikkumaan ja tottelin miehiä pitäen käsiäni koko ajan ilmassa.

                  - Nyt polvilleen, jalat ristiin. Pidä koko ajan kätesi ylhäällä. Okko käskytti minua. Tein niin kuin he käskivät ja olin polvillaan maassa. Nopeasti miehet tulivat luokseni, Eero työnsi minut maahan mahalleni ja väänsi käteni selän taakse pitäen polvea lapojeni välissä. Mies nojasi kunnolla polvellaan minua vasten ja minulla ei ollut mitään mielihaluja alkaa painimaan hänen kanssaan, joten makasin kiltisti maassa.

                  - Onko sulla oikeassa taskussa jotain muuta mistä minun pitäisi tietää? Okko kysyi. Kerroin siellä olevan avaimet lippaan lisäksi, mutta ei muuta. Eero työnsi kätensä varovaisesti taskuun ja veti lippaan ulos. Nopeasti hän laski, että lipas oli edelleen täynnä.

                  - Onko sulla lisää ammuksia jossain? Kerroin että ei ollut. Rivakasti miehet nostivat minut ylös, Eeron pitäen edelleen käteni selkäni takana.

                  - Mä aukaisen nyt sun takin, että saan sen sun aseen tuolta selästä. Okko kertoi minulle. Nyökkäsin ja Okko aukaisi takkia sen verta että sai kätensä takin sisälle vetäen aseen esiin.

                  Nyt kun Okolla oli minun ase ja lipas, Eero päästi minusta irti. Molemmat miehet katsoivat minua vihaisesti.

                  - Minkä ihmeen takia sä ajelet täällä ase mukanasi? Kohautin olkia enkä osannut vastata moiseen. Miehet taluttivat minut autoon, onneksi en joutunut asiakaspuolelle vaan pääsin välitilaan istumaan. Eero nappasi jaloistani kypärän ja ilmoitti minulle ajavansa pyörän Anteron luokse. Nyökkäsin vain vaisusti, sillä tajusin että nyt joutuisin kohtaamaan Anteron. Suunnitelmani oli viedä pyörä vaivihkaa pihalle ja häipyä sen jälkeen savuna ilmaan.

                 Okko tuli autoon ja käänsi sen takaisin tielle. Eero seurasi meitä perässä Anteron pyörällä. Siinä istuessani Okon vihaisen katseen alla, minuun iski suunnaton katumus. Ei helvetti, tämä oli ihan järjetöntä! Löin nyrkillä sivuovea vihaisesti. Käteeni sattui ihan saatanasti, mutta se ei haitannut.

                - Hei, Lilja. Nyt rauhoitut! Jooko? Mä en halua viedä sua raudoissa Anteron eteen, sovittu?

             - Sori, mulla on vaan niin sekava olo nyt. Pahoittelin Okolle itku kurkussa. Kerrankin tajusin, että olin ihan itse sotkenut asian ja tällä kertaa syy oli todellakin minun. Minun vikani, ihan kokonaan minun. Nojasin päätäni ovea vasten ja istuin hiljaa sen reilun 50 kilometrin matkan. Okko yritti jututtaa minua, mutta en vain jaksanut vastata. Lopulta mies luovutti ja kuulin hänen soittavan Anterolle. Puhui kadonneesta lampaasta ja perillä vartin päästä.

                Okko ajoi auton talon luiskaan Anteron Skodan perään, Antero seisoessa vihaisen näköisenä jo pihalla odottamassa meitä. Eero luovi pyörän Skodan eteen. Antero marssi vihaisesti maijan luo. – Odota sä siellä, älä jumalauta aukaise sitä ovea itse. Okko käskytti minua viimeisen kerran. Päätin totella kerrankin kiltisti.

            Okko nousi autosta ja meni Anteron luo. Myös Eero tuli siihen saatuaan pyörän parkkiin ja sammuksiin. Pitkän tovin miehet keskustelivat keskenään, sitten Antero tuli aukaisemaan apukuskin oven. Penkillä edessä oli minun aseeni ja lipas. Antero survoi ne hupparinsa taskuun. Edelleenkään mies ei vilkaissutkaan minua. Etuovi läimähti kiinni ja ääni tuntui jäävän kaikumaan sydämeeni. Pian Eero aukaisi sivuoven ja astuin ulos. Antero seisoi edessäni kädet kiukun puuskassa.

Kuva: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:YAMAHA
_YZF-R1_2008_right_side.jpg

Uusin novelli/minikirja, työnimi Timanttinen vasikka

- Iltapäivää. Olen rikoskonstaapeli Mirko Reunaluoma ja hän tässä on rikoskomisario Samuel Härmänmaa Helsingin rikospoliisista. Voimmeko tulla sisään? Näillä sanoin alkoi uuden elämäni ensimmäinen päivä. Tosin ei sellaisen elämän kuin olin kuvitellut itselleni. Olin nimittäin äärimmäisen tyytyväinen oman elämääni sillä hetkellä enkä kokenut tarpeelliseksi muuttaa sitä mitenkään. Mutta aina kun sekaantuu rikollismaailmaan, on riskinä joutua vastuulle teoistaan.

Olin koko ikäni ollut levoton oman tiensä kulkija. Jo ala-asteikäisenä lettipäänä minulla oli omat jutut ja kuviot, en kaivannut muita tyttöjä kanssani ruutua hyppimään tai kikattelemaan poikien typerille tempuille. Peruskoulun suoritin nippa nappa ollen se vaikea nuori. Minulle tuli tutuksi jälki-istunnot ja saarnat rehtorin kansliassa. Se verran minulla oli kuitenkin järkeä päässä että hain kokkikouluun peruskoulun jälkeen, johon ihme kyllä pääsin ensimmäisellä yrittämällä. Joku ammatti sitä piti ihmisellä olla, vaikka maailma vetikin puoleensa seireenin lailla.

Saatuani kokkikoulusta ravintolakokin paperit kouraan, häivyin Suomesta. Ensin menin Ruotsiin töihin, sitten Tanskaan ja sieltä Hollannin kautta Espanjaan. Tein kaikkea mahdollista työtä mitä ravintolassa vain pystyi. Kolme vuotta ennen paluuta takaisin Suomeen, olin Madridissa ison ja suositun ravintolan apulaiskeittiömestari. Vuodet maailmalla takasivat minulle kokemusta, jonka avulla pääsin ravintola Oloon keittiöpäälliköksi.

Elin unelmaani parin vuoden ajan, kunnes jouduin ryöstön kohteeksi kotimatkallani työillan jälkeen. Minulta murtui leukaluu sekä nenä. Makasinkin sairaalassa monta viikkoa ja minulle tehtiin neljä eri leikkausta. Vuosien saatossa luut paranivat, mutta minulle kehittyi kolmoishermosärky sekä basilaarinen migreeni. Kipuni olivat niin kovia, että jäin pitkälle sairaslomalle. Ihme ja kyllä, reilun vuoden taistelun jälkeen pääsin eläkkeelle. Mutta eihän se kipujani poistanut. Eikä myöskään koululääketiede. Sen sata eri nappia tuli vedettyä naamaan, mutta mikään ei auttanut kipuun. Olin jo itsemurhan partaalla, kun migreeni jylläsi ja leukani oli tulessa.

Sitten luin lääkekannabiksesta hermokivun sekä neurologisten sairauksien hoidossa. Yritin ensin laillista tietä, mutta seinä nousi joka puolella vastaan. Minun vaivoihini ei kirjoiteta lääkekannabista ja piste. Tämän kuulin monen lääkärin suusta. Joten ei ollut muuta keinoa kuin tarttua katukaupan tuotteisiin.

Onnekseni tiesin oikeita ihmisiä ja heidän kautta sain käsiini lääkekannabista. Kuinka upea aine olikaan kyseessä, se vei kipuni ja antoi minulle elämäni takaisin. Kipuni ja migreenikohtaukseni pysyivät poissa kun joka toinen ilta poltin sätkän. Tätä kautta tutustuin Jasuun. Pääkaupunkiseudun huumemaailman kiistattomaan kuninkaaseen ja valtiaaseen, joka yllättäen kiinnostui minusta. Jasun takia uin liian syvälle hänen maailmaansa ja minulla ei ollut enää ulospääsyä.

Tosin ei se minua haitannut. Tarvitsimme toisiamme tässä tilanteessa ja Jasu piti huolen, että olin turvassa, kivuton ja sain kaiken mitä halusin. Rahaa, ulkomaanmatkoja sekä hänet. Emme me suinkaan seurustelleet, se oli vain puhdasta himoa ja vetovoimaa. Jasu oli komea, raavas mies. Voiman ja seksin ilmentymä, joten mikä minun oli ollessa.

Koska minulla ei ollut rikosrekisteriä ja olin niin sanotusti puhdas, käytti Jasu minua lähettinä sekä sanansaattajana. Mielelläni tein niitä hommia, sillä sen avulla ylläpidin elämäntyylini. Sairaseläkkeeni oli niin pieni, ettei sillä osteltu lääkekannabista, juhlittu yökerhoissa tai vietetty lomaviikkoja auringon alla.

Mutta se kaikki oli muuttumassa kun poliisit Mirko ja Samuel seivoivat oveni takana. Minua alkoi huimata tajuttuani keitä he olivat, joten otin tukea ovenkarmista. Nopeasti toinnuin tästä ja kysyin, että mitä asia koskee.

- Tulisimme mieluusti sisälle, on mukavampi jutella asiat halki rauhassa. Sanoi nuorempi poliiseista, Mirko, rauhallisesti. Vilkaisin nopeasti tätä vaaleahiuksista miestä, josta tuli skandinaavinen viikinki mieleen. Siinä missä Jasusta huokui raakaa voima ja tahto, Mirkosta paistoi ystävällisyys ja turvallisuus. Miehen jäntevä keho kyllä kieli siitä, että kyllä tämäkin mies tässä olisi tarvittaessa dynamiittia.

Huokaisten päästin poliisit sisemmälle ja mietin kuumeisesti mistä oli kyse. Onneksi lääkkeeni ja sen käyttöön tarvitsemat välineet olivat visusti turvassa makuuhuoneeni lipaston alalaatikossa lukitussa lippaassa. Fiksuina miehinä poliisit riisuivat kenkänsä ja takkinsa eteiseeni, mutta pitivät huolen että minä menin edeltä olohuoneeseen istumaan. Miehet istuivat ympärilleni siten, etten pääsisi karkuun terassin enkä oven kautta.

Näennäisen rauhallisesti tuijotin miehiä, mutta suonissani virtasi veri kuumana. Miksi poliisit olivat luonani? Pian se selvisi kun Samuel laittoi olohuoneen lasipöydälle Jasun kuvan. Minun teki mieli sulkea silmäni, mutta tahdonvoiman rippeillä tuijotin kuvaa välinpitämättömästi.

- Tunnetko tätä miestä? Samuel kysyi varmalla äänellä.

- Pitäisikö? Vastasin hymähtäen virne kasvoillani.

Kuva: https://pixabay.com/fi/photos/ravintola-keitti%C3%B6
-ravitsemus-kokki-4541294/