Kun ei voi unohtaa, osa XII

- Sitä paitsi, mitä minä teen miehellä joka ei edes ”avovaimolleen” tuo kukkia sairaalaan, kun he ovat kokeneet järkyttävän tragedian yhdessä. Sivalsin miehelle ja samassa huoneen ovi aukeni. Hoitaja toi minulle valtavaa kukkapuskaa ja asetti sen yöpöytäni reunalle. Puskassa oli mukana kortti, mutta en saanut selvää siitä. Suuni loksahti auki enkä toviin keksinyt mitään sanottavaa.

- Niin mitäpä sinä miehellä tekisit. Cris totesi ykskantaan hoitajan lähdettyä, kaivoi mukana tuomastaan kassista minulle suklaalevyn ja nakkasi sen vuoteelle. Kassin hän jätti tuolille kun poistui luotani sanaakaan sanomatta.

Tuijotin suljettua ovea monta minuuttia tajuamatta ensin mitä oli tapahtunut. Kun asia lopulta meni tajuntaan, minuun iski katumus. Olinko ollut liian jyrkkä miehelle? Karistin kuitenkin moisen mielikuvan, sillä mies oli ansainnut kaiken paskan minulta. Olihan mies särkenyt nuoren naisen, minun sydämeni, joka oli juuri ensimmäisen kerran elämässään kunnolla rakastunut. Puristin kynteni kämmeniin kun muistelin kuinka nuori hölmö hupakko olin tuolloin ollut. Ei enää ikinä, sen olin päättänyt kun olin tuolloin maannut asuntoni lattialla itkemässä lohduttomasti päivästä toiseen.

Käytyäni vessassa muistin kukkapuskan ja siinä olevan kortin. Otin kuoren käteen ja vedin sisältä valkoisen kortin jossa luki selvällä suomen kielellä ”olet ainoani. Rakastan sinua. Sinun, Cris”. Tuijotin korttia kauan ja jossain syvällä minussa jokin meni rikki. Hautauduin sänkyyn itkemään ja syömään miehen tuomaa suklaata, joka oli vielä kaiken lisäksi mun lempimakua.

Makasin vielä kaksi päivää sairaalassa ja Cris ei enää tullut minua katsomaan. Hänen jättämässä kassissa oli minun häneltä saama puhelin sekä laturi, minun toilettilaukkuni ja kotiutumisvaatteet. Niin ja kaksi suklaalevyä lisää. Jotka kaikki tuhosin sillä minun oli todella paha olla. En tiedä miksi, mutta niin minulla oli. Monesti minulla oli puhelin kädessä, että soittaisin miehelle, mutta ei minusta ollut soittamaan.

Vihdoin koitti kotiutumispäivä. Lääkärit olivat sinä aamuna aikaisin kierroksella ja minua hoitanut kirurgi haavojani katsottuaan tuumasi vain, että tikkien poisto reilun viikon päästä, otahan rauhallisesti kotona seuraavat viikot ja jälkitarkastus on kolmen viikon päästä. Niine hyvineen sain pukea omat vaatteet päälleni. Hoitaja toi minulle nipun papereita ja hän myös ystävällisesti kääri upean kukkapuskani paperiin minulle. Kiitin häntä hyvästä hoidosta ja suunnistin tavaroideni kanssa hissille saman tien.

Sairaalaan ulkopuolella hain tuttua autoa, mutta en nähnyt Crisin bemaria tai Audia missään. Käännyin takaisin sisään ja istuin aulaan odottamaan. Tunnin jälkeen vitutuskäyräni oli taivaissa, joten painuin uudestaan ulos. Olin jo painamassa puhelimesta hänen numeroaan, mutta sen sijaan tiputinkin puhelimen takaisin taskuun ja lähdin kävelemään kohti merenrantaa jonka näin edessäni. Päästyäni hiekkarannalle istahdin kivelle ja annoin tuulen hulmuttaa hiuksiani. Toivoin sen samalla hulmuttavan ajatuksenikin kasaan.

Kävelin pitkin rantaa pysähdellen aina välillä pitämään kivellä, penkeillä tai laiturilla istuen taukoa. Alavatsaani pakotti ja tikit kutitti, mutta päätin että kävelisin vain päämääräämättömästi eteenpäin. Tehtyäni monta tuntia näin tunsin kuinka puhelin taskussani värisi. Tiesin sen olevan Cris, mutta ei minusta ollut vastamaan. Ei sillä, että olisin hänelle vielä vihainen. Syy oli siinä, etten halunnut kohdata miestä. Vielä. Tiedän olevani raukkis, mutta suotakoon se anteeksi kaksi kertaa leikkauspöydällä olleelle.

Jatkoin matkaani kävellen öljysataman ohi ja tulin jonkun vanhan tehtaan laiturille, josta näki hyvin öljysatamaan. Puhelimeni värisi toistamiseen taskussani. Neljä kertaa mies yritti soittaa minulle, mutta sitten puhelimeni vaikeni. Pääsin laiturin päähän ja istuin pollarille katselemaan Pikku-Beltin siltaa, jossa autoja meni tasaisena nauhana. Suljin silmäni ja annoin auringon sekä tuulen ympäröidä minut. Oloni oli siihen nähden yllättävän hyvä vaikka olin kuolla viisi päivää aiemmin, koin kivuliaan keskenmenon ja olin onnistunut suututtamaan ainoan ihmisen joka tiesi, tunsi minut tässä maassa.

Selkäni takana auto jarrutti voimakkaasti. – Aino! Oletko sinä kunnossa? Kuului Crisin hätääntynyt ääni. Käännyin ääntä kohti ja näin Crisin ryntäävän luokseni autostaan. Mies kyykistyi eteeni vetäen minut tiukkaan halaukseen.

- Älä enää ikinä säikäytä minua noin! Onneksi hoitaja soitti sairaalasta kysyen, että olinko jo tullut kotiin sairaalasta? Hekin olettivat, että odotat minua, mutta olitkin jo lähtenyt kun hoitaja tuli seuraavan kerran huoneeseesi. Miksi et soittanut, niin olisin tullut hakemaan sinua?

- Ajattelin sinun olleen tietoinen, että kotiudun tänään mutta päätit olla hakematta minut. Sanoin miehelle hämilläni.

- Minä en ikinä jättäisi sinua pulaan, usko jo minua. Cris sanoi tiukentaen halaustaan.

- Cris, mun tikit! Rääkäisin juuri ennen kuin olo oli menossa tukalaksi.

- Anteeksi, olen vain niin onnellinen kun olet ehjänä ja tallessa. Nyt autoon niin käydään Burger Kingin autokaistalla. Cris sanoi hymyillen ja kiskaisi minut jaloilleen. Tunsin miehen hymyn selässäni kun hän huomasi, että olin ottanut hänen ostaman kukkapuskan mukaani.

Ruokapussien kanssa saavuimme Crisin talolle, jossa minua oli vastassa kolme iloista koiraa. Kaikista eniten sain olla Nemoa komentamassa, ettei se hyppisi minua vasten. Kävin kuitenkin ennen syömistä vielä moikkaamassa laitumella hevosia. Kalle painoi päänsä hartialle ja jouduin tovin hevosta paijaamaan ennen kuin se päästi minut lähtemään sisälle.

Istuimme lokoisasti sohvalla syöden roskaruokaa ja jutellen niitä näitä, mutta tiesin että jossain kohtaa mies ottaisi asian puheeksi. Olin pesemässä hampaita kylpyhuoneessa ja nostin yöpaitani helmaa joka paljasti pitkän, tikatun haavan alamahassani. Hajamielisesti sormeni vaelsi tikkejä pitkin ja ajatukseni harhautuivat sen päivän tapahtumiin. Mitä jos Cris ei olisi löytänyt minua? Olisinko kuollut tuona päivänä metsään? Yksin, oudossa maassa? Olisiko minua koskaan edes löydetty vai olisinko päätynyt petojen ruuaksi?

Havahduin siihen kun mies tuli taakseni kietoen hellästi kätensä ympärilleni. Tunsin kuinka hänenkin sormet hakeutuivat haavalleni ja hänkin äärimmäisen varovaisesti kosketteli tikkejäni. Nostin katseeni ylös haavastani ja katseemme kohtasivat peilin kautta. Näin miehen katseessa syvää surua ja samalla yksinäinen kyynel vierähti hänen poskelleen. Käännyin ympäri, loikkasin pesualtaan reunalle ja kiedoin jalkani miehen ympärille vetäen hänet ihan kiinni minuun. Tikit painoivat ilkeästi lihassani, mutta en välittänyt siitä. Pyyhkäisin miehen kyyneleen ja annoin hänelle suudelman poskelle. Sitten kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painoin pääni hänen olkaansa vasten.

Tunsin kuinka mies kietoi omat kätensä ympärilleni tiukemmin ja hautasi kasvonsa hiuksieni sekaan. Tunsin jotain kosteaa kaulallani ja tiesin miehen itkevän menetettyä vauvaa. Sitä en tiennyt että mies itki myös minun menettämistä. Tämä selvisi minulle vasta seuraavana aamuna, kun yöpöydälleni oli ilmestynyt avoin lentolippu Helsinkiin ja siitä Ouluun. Pomppasin sängystä lippu kädessä ihan liian äkäiseen ja alavatsassa vihlaisi saman tien. Tovin keräilin itseäni sängyn vieressä ennen kuin tohdin lähteä liikkeelle

Juoksin koko talon läpi, mutta en löytänyt miestä. Kolme koiraa seurasi perässäni touhujani joka paikkaan ja olivat ihan ihmeissään. Vihdoin älysin vilkaista ulos ja huomasin, että bemari on poissa. Missään ei näkynyt lappua mihin mies oli mennyt eikä mies vastannut soittooni. Helvetti soikoon! Kirjoitin hätäiseen lapun johon selitin, että käyn vain ajelulla. Nappasin Audin avaimet käteen ja vedin lähimmän takkini niskaan.

Autossa vielä katsoin oliko puhelimeeni tullut viestejä tai puheluita, mutta näyttö ammotti edelleen tyhjyyttään. Käynnistin auton ja v-moottorin 272 hevosvoimaa murisi minulle upeasti. Hymyilin tahtomattani, sillä en ollut vielä kertaakaan ajanut tätä upeaa autoa. Päätin käydä Vejlessä ja sinne myös käänsin autoni nokan. Ajaessa tarkistin että lompakossani oli kruunuja, joten voisin vaikka käydä jossakin ostoksilla. Halusin saada ajatukseni kuriin sillä mies ei ollut eilisiltana sanallakaan maininnut lentolippusta kotiin.

Vejlestä löysin 10 kruunun hömppäkaupan ja päätin mennä sinne. Kiertelin liikkeessä tunnin verran ja päädyin lopulta ostamaan yli 200 kruunulla kaikkea turhaa. Vähän väliä vilkuilin puhelintani, mutta mies ei ollut edelleenkään ottanut mitään yhteyttä. Kiukkuisena nakkasin kassin etupenkille ja lähdin niin rivakasti ruudusta että meinasin auton etukulmalla osua postilaatikkoon. Motarilla myös vauhtini meinasi nousta turhankin korkeaksi ja mieli teki vain polkaista lisää kaasua. Onneksi järki astui kehiin ja napsautin vakionopeudensäätimen päälle.

Kuvan ja sen oikeudet omistan minä