Kun ei voi unohtaa, osa XII

- Sitä paitsi, mitä minä teen miehellä joka ei edes ”avovaimolleen” tuo kukkia sairaalaan, kun he ovat kokeneet järkyttävän tragedian yhdessä. Sivalsin miehelle ja samassa huoneen ovi aukeni. Hoitaja toi minulle valtavaa kukkapuskaa ja asetti sen yöpöytäni reunalle. Puskassa oli mukana kortti, mutta en saanut selvää siitä. Suuni loksahti auki enkä toviin keksinyt mitään sanottavaa.

- Niin mitäpä sinä miehellä tekisit. Cris totesi ykskantaan hoitajan lähdettyä, kaivoi mukana tuomastaan kassista minulle suklaalevyn ja nakkasi sen vuoteelle. Kassin hän jätti tuolille kun poistui luotani sanaakaan sanomatta.

Tuijotin suljettua ovea monta minuuttia tajuamatta ensin mitä oli tapahtunut. Kun asia lopulta meni tajuntaan, minuun iski katumus. Olinko ollut liian jyrkkä miehelle? Karistin kuitenkin moisen mielikuvan, sillä mies oli ansainnut kaiken paskan minulta. Olihan mies särkenyt nuoren naisen, minun sydämeni, joka oli juuri ensimmäisen kerran elämässään kunnolla rakastunut. Puristin kynteni kämmeniin kun muistelin kuinka nuori hölmö hupakko olin tuolloin ollut. Ei enää ikinä, sen olin päättänyt kun olin tuolloin maannut asuntoni lattialla itkemässä lohduttomasti päivästä toiseen.

Käytyäni vessassa muistin kukkapuskan ja siinä olevan kortin. Otin kuoren käteen ja vedin sisältä valkoisen kortin jossa luki selvällä suomen kielellä ”olet ainoani. Rakastan sinua. Sinun, Cris”. Tuijotin korttia kauan ja jossain syvällä minussa jokin meni rikki. Hautauduin sänkyyn itkemään ja syömään miehen tuomaa suklaata, joka oli vielä kaiken lisäksi mun lempimakua.

Makasin vielä kaksi päivää sairaalassa ja Cris ei enää tullut minua katsomaan. Hänen jättämässä kassissa oli minun häneltä saama puhelin sekä laturi, minun toilettilaukkuni ja kotiutumisvaatteet. Niin ja kaksi suklaalevyä lisää. Jotka kaikki tuhosin sillä minun oli todella paha olla. En tiedä miksi, mutta niin minulla oli. Monesti minulla oli puhelin kädessä, että soittaisin miehelle, mutta ei minusta ollut soittamaan.

Vihdoin koitti kotiutumispäivä. Lääkärit olivat sinä aamuna aikaisin kierroksella ja minua hoitanut kirurgi haavojani katsottuaan tuumasi vain, että tikkien poisto reilun viikon päästä, otahan rauhallisesti kotona seuraavat viikot ja jälkitarkastus on kolmen viikon päästä. Niine hyvineen sain pukea omat vaatteet päälleni. Hoitaja toi minulle nipun papereita ja hän myös ystävällisesti kääri upean kukkapuskani paperiin minulle. Kiitin häntä hyvästä hoidosta ja suunnistin tavaroideni kanssa hissille saman tien.

Sairaalaan ulkopuolella hain tuttua autoa, mutta en nähnyt Crisin bemaria tai Audia missään. Käännyin takaisin sisään ja istuin aulaan odottamaan. Tunnin jälkeen vitutuskäyräni oli taivaissa, joten painuin uudestaan ulos. Olin jo painamassa puhelimesta hänen numeroaan, mutta sen sijaan tiputinkin puhelimen takaisin taskuun ja lähdin kävelemään kohti merenrantaa jonka näin edessäni. Päästyäni hiekkarannalle istahdin kivelle ja annoin tuulen hulmuttaa hiuksiani. Toivoin sen samalla hulmuttavan ajatuksenikin kasaan.

Kävelin pitkin rantaa pysähdellen aina välillä pitämään kivellä, penkeillä tai laiturilla istuen taukoa. Alavatsaani pakotti ja tikit kutitti, mutta päätin että kävelisin vain päämääräämättömästi eteenpäin. Tehtyäni monta tuntia näin tunsin kuinka puhelin taskussani värisi. Tiesin sen olevan Cris, mutta ei minusta ollut vastamaan. Ei sillä, että olisin hänelle vielä vihainen. Syy oli siinä, etten halunnut kohdata miestä. Vielä. Tiedän olevani raukkis, mutta suotakoon se anteeksi kaksi kertaa leikkauspöydällä olleelle.

Jatkoin matkaani kävellen öljysataman ohi ja tulin jonkun vanhan tehtaan laiturille, josta näki hyvin öljysatamaan. Puhelimeni värisi toistamiseen taskussani. Neljä kertaa mies yritti soittaa minulle, mutta sitten puhelimeni vaikeni. Pääsin laiturin päähän ja istuin pollarille katselemaan Pikku-Beltin siltaa, jossa autoja meni tasaisena nauhana. Suljin silmäni ja annoin auringon sekä tuulen ympäröidä minut. Oloni oli siihen nähden yllättävän hyvä vaikka olin kuolla viisi päivää aiemmin, koin kivuliaan keskenmenon ja olin onnistunut suututtamaan ainoan ihmisen joka tiesi, tunsi minut tässä maassa.

Selkäni takana auto jarrutti voimakkaasti. – Aino! Oletko sinä kunnossa? Kuului Crisin hätääntynyt ääni. Käännyin ääntä kohti ja näin Crisin ryntäävän luokseni autostaan. Mies kyykistyi eteeni vetäen minut tiukkaan halaukseen.

- Älä enää ikinä säikäytä minua noin! Onneksi hoitaja soitti sairaalasta kysyen, että olinko jo tullut kotiin sairaalasta? Hekin olettivat, että odotat minua, mutta olitkin jo lähtenyt kun hoitaja tuli seuraavan kerran huoneeseesi. Miksi et soittanut, niin olisin tullut hakemaan sinua?

- Ajattelin sinun olleen tietoinen, että kotiudun tänään mutta päätit olla hakematta minut. Sanoin miehelle hämilläni.

- Minä en ikinä jättäisi sinua pulaan, usko jo minua. Cris sanoi tiukentaen halaustaan.

- Cris, mun tikit! Rääkäisin juuri ennen kuin olo oli menossa tukalaksi.

- Anteeksi, olen vain niin onnellinen kun olet ehjänä ja tallessa. Nyt autoon niin käydään Burger Kingin autokaistalla. Cris sanoi hymyillen ja kiskaisi minut jaloilleen. Tunsin miehen hymyn selässäni kun hän huomasi, että olin ottanut hänen ostaman kukkapuskan mukaani.

Ruokapussien kanssa saavuimme Crisin talolle, jossa minua oli vastassa kolme iloista koiraa. Kaikista eniten sain olla Nemoa komentamassa, ettei se hyppisi minua vasten. Kävin kuitenkin ennen syömistä vielä moikkaamassa laitumella hevosia. Kalle painoi päänsä hartialle ja jouduin tovin hevosta paijaamaan ennen kuin se päästi minut lähtemään sisälle.

Istuimme lokoisasti sohvalla syöden roskaruokaa ja jutellen niitä näitä, mutta tiesin että jossain kohtaa mies ottaisi asian puheeksi. Olin pesemässä hampaita kylpyhuoneessa ja nostin yöpaitani helmaa joka paljasti pitkän, tikatun haavan alamahassani. Hajamielisesti sormeni vaelsi tikkejä pitkin ja ajatukseni harhautuivat sen päivän tapahtumiin. Mitä jos Cris ei olisi löytänyt minua? Olisinko kuollut tuona päivänä metsään? Yksin, oudossa maassa? Olisiko minua koskaan edes löydetty vai olisinko päätynyt petojen ruuaksi?

Havahduin siihen kun mies tuli taakseni kietoen hellästi kätensä ympärilleni. Tunsin kuinka hänenkin sormet hakeutuivat haavalleni ja hänkin äärimmäisen varovaisesti kosketteli tikkejäni. Nostin katseeni ylös haavastani ja katseemme kohtasivat peilin kautta. Näin miehen katseessa syvää surua ja samalla yksinäinen kyynel vierähti hänen poskelleen. Käännyin ympäri, loikkasin pesualtaan reunalle ja kiedoin jalkani miehen ympärille vetäen hänet ihan kiinni minuun. Tikit painoivat ilkeästi lihassani, mutta en välittänyt siitä. Pyyhkäisin miehen kyyneleen ja annoin hänelle suudelman poskelle. Sitten kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painoin pääni hänen olkaansa vasten.

Tunsin kuinka mies kietoi omat kätensä ympärilleni tiukemmin ja hautasi kasvonsa hiuksieni sekaan. Tunsin jotain kosteaa kaulallani ja tiesin miehen itkevän menetettyä vauvaa. Sitä en tiennyt että mies itki myös minun menettämistä. Tämä selvisi minulle vasta seuraavana aamuna, kun yöpöydälleni oli ilmestynyt avoin lentolippu Helsinkiin ja siitä Ouluun. Pomppasin sängystä lippu kädessä ihan liian äkäiseen ja alavatsassa vihlaisi saman tien. Tovin keräilin itseäni sängyn vieressä ennen kuin tohdin lähteä liikkeelle

Juoksin koko talon läpi, mutta en löytänyt miestä. Kolme koiraa seurasi perässäni touhujani joka paikkaan ja olivat ihan ihmeissään. Vihdoin älysin vilkaista ulos ja huomasin, että bemari on poissa. Missään ei näkynyt lappua mihin mies oli mennyt eikä mies vastannut soittooni. Helvetti soikoon! Kirjoitin hätäiseen lapun johon selitin, että käyn vain ajelulla. Nappasin Audin avaimet käteen ja vedin lähimmän takkini niskaan.

Autossa vielä katsoin oliko puhelimeeni tullut viestejä tai puheluita, mutta näyttö ammotti edelleen tyhjyyttään. Käynnistin auton ja v-moottorin 272 hevosvoimaa murisi minulle upeasti. Hymyilin tahtomattani, sillä en ollut vielä kertaakaan ajanut tätä upeaa autoa. Päätin käydä Vejlessä ja sinne myös käänsin autoni nokan. Ajaessa tarkistin että lompakossani oli kruunuja, joten voisin vaikka käydä jossakin ostoksilla. Halusin saada ajatukseni kuriin sillä mies ei ollut eilisiltana sanallakaan maininnut lentolippusta kotiin.

Vejlestä löysin 10 kruunun hömppäkaupan ja päätin mennä sinne. Kiertelin liikkeessä tunnin verran ja päädyin lopulta ostamaan yli 200 kruunulla kaikkea turhaa. Vähän väliä vilkuilin puhelintani, mutta mies ei ollut edelleenkään ottanut mitään yhteyttä. Kiukkuisena nakkasin kassin etupenkille ja lähdin niin rivakasti ruudusta että meinasin auton etukulmalla osua postilaatikkoon. Motarilla myös vauhtini meinasi nousta turhankin korkeaksi ja mieli teki vain polkaista lisää kaasua. Onneksi järki astui kehiin ja napsautin vakionopeudensäätimen päälle.

Kuvan ja sen oikeudet omistan minä

Työnimi NordPrince

Tässä olisi pieni näyte minun toisesta työn alla olevasta kirjasta. Kyseessä on merille sijoittuva kirja jota olen kirjoittanut jo tovin ns. psykologisena prosessina itselleni. Siksi kirja etenee hitaasti, mutta varmasti.

Tämä tekstinpätkä on heti kirjan alusta, olkaa hyvä.

- Herätys, Liina. Ruvetaan olemaan perillä. Marko, meidän 2.konemestari, herätteli minua tönimällä olkapäähäni. Huitaisin äkäisesti sillä en olisi millään halunnut herätä niin hyvästä unesta. Mutta Marko jatkoi tökkimistään itsepintaisesti joten pakkohan siinä oli silmät avata.

- Sehän meni joutuisasti! Sanoin ja haukottelin leveästi.

- Niin kai kun nukkuu koko matkan lentokentältä satamaan asti. Pojat hymisivät kuorossa.

- No, vähän vain väsyttää. Huokaisin muka dramaattisesti silmiäni muljauttaen.

- Onkos tuo mikään ihme? Ethän sinä lomalla ehdi nukkumaan, siitä pitää kyllä Antti huolen… Lassi, 1.perämies, laukaisi väliin hymyssä suin. Kuinkas kauan saitte tällä lomalla olla saman katon alla?

- Melkein kolme viikkoa. Sitten Antti soitettiin töihin. Lähti hakemaan Oilyn uutta pönttöä Kiinasta. Onneksi päästään lomille melkein samaan aikaan. Hymyilin ja ajattelin lämmöllä kihlattuani Anttia. Olimme molemmat perämiehiä ja elämämme oli ainaista erossa olemista. Ehkä tämän uuden laivan myötä tilanne vihdoinkin rauhoittuisi. Tuskin kuitenkaan, tuumasin kyynisesti.

- Katsokaa nyt sitä. Nyt se muistelee kiihkolla kuinka hetekan jouset ovat saaneet kyytiä. Sähkömies Krister herätti minut kommentillaan ajatuksistani. Vihellyskonsertti täytti tilataksin jätkien viheltäessä minulle Harry Belafonten ”viidakkolaulua”.

- Olkaas nyt! Ärähdin muka vihaisesti. Puistelin päätäni jätkille hymyssä suin ja käänsin katseeni ikkunasta ulos.

Taksi kurvasi portista sisään satama-alueelle. Onneksi oli kesä, niin paikka näytti vähän paremmalta kuin talven harmauden ja pimeyden keskellä. Joka paikassa oli rekkoja, kontteja ja trailereita. Henkilöautot odottivat pääsyä M/S Pearl Of Rotterdamin kyytiin, joka illalla veisi heidät Englantiin. Laivan kyljet hohtivat vastamaalatun valkoisina. Sinisen korsteenin piipuista tuprahteli välillä tummaa savua ilmoille merkiksi siitä, että apukoneet tuottivat satamassa tarvittavan sähkön laivalle.

Laiva oli tullut sen omistavalle varustamolle vasta vähän aikaa sitten ja oli maailman suurin ROPAX-alus. Alus otti matkustajia vajaat 400 henkilöä, mutta toisaalta laivaan mahtuu lastia paljon enemmän kuin normaaleihin matkustaja-autolaivoihin. Se olikin sellainen välimuoto matkustaja-aluksen ja ro-ro-rahtilaivan väliltä. Sen sisaralus M/S Pearl Of Hull oli vielä rakennettavana telakalla Italiassa. Se aloittaisi omat reissunsa loppukesän aikana, mikäli telakan aikataulu pitäisi paikkansa.

Ajoimme eteenpäin kohti pohjoislaituria ja hyörinä sen kuin lisääntyi mitä lähemmäksi laituria pääsimme. Vetomestarit vetivät lastejaan edes takaisin ja kaiken keskellä oli meidän oma, tuttu työpaikkamme NordPrince peräramppi alhaalla valmiina ottamaan lastin vastaan.

Ihaillen tuijotin minulle niin rakasta työpaikkaani. Laivalla oli jo ikää 25 vuotta, mutta ei sitä ihan heti voinut uskoa. Laiva oli nimittäin saanut paljon uutta maalia pintaan ja ruoste oli saanut kyytiä ahkerien kansimiesten käsissä puosun johdolla. Uusi maalikerros puki vanhaa rouvaa oikein moitteettomasti ja nuorensi leidiä ainakin kymmenellä vuodella.

Ajoimme peräramppia pitkin laivaan heti sopivan raon löydettyämme. Kolari vetomestarin kanssa ei olisi kaunista katsottavaa. Olin viime kesänä saanut todistaa kuinka satamatyöntekijän henkilöauto ja vetomestari ajoivat yhteen. Vaikkakin satama-alueella oli nopeusrajoitus, ei se paljon auta kun monta tonnia painava vetomestari lastinsa kanssa tulee päälle. Onneksi tilanteesta selvittiin vähäisillä vammoilla ja ruhjeilla. Tosin auto meni lunastuskuntoon, mutta onneksi työntekijän henki säilyi.

Vilkutimme kaikki yliperämies Rami Salkiolle, joka silmä kovana lastitoimistossa valvoi lastin purkua. Kuski kiihdytti autoa ja moottori huusi kuolemaa meidän kivutessa jyrkkää ramppia pitkin sääkannelle. Kurvasimme keskelle pukkeja ja kettinkejä mahdollisimman lähelle asuintiloja. Näin olisi vaihtoporukan helpompi kantaa viinasta ja tupakasta painavat laukkunsa sisälle taksiin.

Iloisesti hälisten purkauduimme aurinkoiselle kannelle ja nostelimme laukut autosta. Joka paikassa tuoksui tuore maali, raskas polttoöljy ja meri, kerrassaan ihana tuoksu. Vedin ilmaa keuhkoihini ja huokaisin syvään. Täällä taas!

Puosu oli suojattiensa kanssa maalamassa paapuurin puoleisia flektiluukkuja ja reelinkiä. He nostivat kättään nopeaan tervehdykseksi ja keskittyivät taas mönjän levittämiseen. Kipparimme, Aleksi A. Laiho, joka myös laivallamme tunnettiin nimellä Suuri Päällikkö, nojaili yläkannen reelinkiin ja huuteli meille tervetuloa töihin – toivotukset iloisesti hymyillen.

Sinkosin katseeni yläkannella ja vetäisin kiivaasti syvään henkeä sillä kipparimme näytti syötävän hyvältä shortseissaan ja tiukassa mustassa t-paidassa. Hän oli kuin vaalea viikinkikuningas suoraan karusta Pohjolasta. Tosin nyt hän oli jossain välissä myös ehtinyt samaan hiukan rusketusta itseensä joka puki vaaleaa kipparia enemmän kuin hyvin. Naksautin kieltäni sillä tuumailin pienessä mielessäni millainen mies hän olisi sängyssä. Nopsaan kuitenkin karkotin mokomat ajatukset päästäni. Varattu nainen ajattelee seksiä oman esimiehensä kanssa heti kun tämän näkee. Puistelin päätäni nolona enkä kehdannut enää katsoa Aleksiin päin.

Annelta kyllä pitäisi kysellä, että vieläkö Aleksi kävi samoina päivinä kuntosalilla kuin ennenkin. Jos vaikka itsekin lähtisi polkemaan kuntopyörää niinä päivinä. Ilman silmäruokaa tästä törnistä tulisi pitkä, mietin nauraen mielessäni. Sen verta suotakoon iloa myös parisuhteessa olevalle. Samassa hyvässä lomatunnelmassa oleva matruusi Mika ”Saukko” Salomaa ampaisi miehistökerroksen ovesta ulos tasanteelle.

- Katos, katos! Vanhaa tuttua jengiä tulee. Sori, pojat, mutta nämä vanhat paskat pääsevät nyt lomille.

- Pidähän Saukko hiukan pienempää ääntä. Kyllä meidänkin päivämme koittaa… Marko huudahti leikkisästi ja heristi nyrkkiä.

- Niin varmaan, mutta ei nyt… Saukko lallatteli ja veti tangoa antaumuksella kuvitellun partnerin kanssa. Nauroimme kaikki matruusin tangotaivutuksille, jotka olivat hivenen spagettimaisia.

Raahasimme laukkumme sisälle ja pian ahtaat kongit olivat täynnä matkalaukkuja ja pulisevia merimiehiä. Vaihdettiin kuulumisia ja uusi porukka syöksyi pentteriin hakemaan syömistä, sillä lentokoneen mitätön aamupala ei raavasta merimiestä pitkälle ruoki. 

Omistan kuvan ja sen oikeudet

Meri ja ihminen

Kuin kaksi kaarnaa
käpertyvä toisiinsa
kiinni,
ovat meri
ja ihminen
luotuja toisilleen.

Suolan tuoksu,
lempeä tuuli
kiertyy molempien
ympärille
tehden kahdesta
yhden,
täydellisen.

Myrskyävä meri,
levoton sielu
kulkevat käsi kädessä.
Yhdessä kantaen
äärettömän yli.
Luoden rauhaa
ja vapautta.

Satama on portti
merelle,
aukko ihmisen.
Pimeys ei voi erottaa,
majakka luo valon.

Kantaen yli karikon,
vieden vettä pitkin.
Yli kaipuun,
yli synkkyyden.

Laskien ankkurin
turkoosiin nautintoon.
Antaen kaiken sen.
Rikkauden,
elämän vapauden
ja tunteen.
Olet matkalla.

Omistan tämän kuvan ja sen oikeudet

Taivaan alla

Veikko istui iltahämärässä rantalaiturilla. Tuleva nousuvesi viilensi Veikon kolottavia, suonikohjuisia jalkoja rankan työpäivän jälkeen omassa matkamuistomyymälässä. Onneksi tänään oli kauppa käynyt hyvin ja Veikko oli hyvillään päivä ansioista.

Turkoosin sininen vesi kimalteli kuin tuhat topaasia ja imi itseensä kuuman Kreikan auringon suomaa lämpöä. Veikon jalkojen ympärillä uiskenteli pieniä, hopeakylkisiä kaloja jotka kuitenkin yhdellä pyrstönheilautuksella lähtivät karkuun joka kerta, kun aalto löi laiskasti merirokon peittämiin laituritolppiin.

Veikko kaivoi taskustaan pienen hopeisen taskumatin, jossa oli Suomen vaakunan kuva ja otti huikan ouzoa. Aniksen lämmin maku levisi ensin Veikon suuhun ja sitten kurkun kautta vatsaan. Suloinen lämpö kietoi väsyneen miehen vaippansa alle kuin lohduttaen.

Veikon laittaessa taskumattia takaisin paitansa rintataskuun, tipahti sieltä vanha, kulunut ryppyinen kuva. Kuvan takana oli vuosiluku 1951 ja teksti ”Ateenan yössä”. Veikko muisti tuon yön kuin eilisen päivän vaikka siitä oli 61 vuotta aikaa.

Tuona iltana hän ja laivan miehistöön kuuluvat puosu, pumppumies ja rasvari saivat laivan päälliköltä, herra Amiraalilta, luvan lähteä tutustumaan Ateenan yöhön. Taisi ukko kiitellä heitä siitä, kun he olivat saaneen korjattua M/S Olavin ruorikoneen ennen kuin se hajosi kokonaan. Ja se tulisi kalliiksi se korjaus, ainakin 25 000 markkaa. Paasasi Amiraali heille viskipäissään. Kapteenilta förskottina otetut dragmat painoivat miesten taskuissa samoin kuin naisen kaipuusta painavat pallit housuissa.

Nelikön suunnitelma oli ruokaa, viinaa ja huoria. Tässä järjestyksessä. Veikko suoritti kunnialla kaksi ensimmäistä rastia, kunnes erään tavernan ovella Veikko jäi kiinni kauniisiin, kutsuviin ruskeisiin nappisilmiin. Silmät kuuluivat tavernan omistajan Jorgoksen kuvankauniille, bambimaisen sirolle Nora-tyttärelle.

Muu porukka jatkoi matkaansa sataman huorakortteliin, Veikon jäädessä juomaan talon punaviiniä pienen, kotoisan tavernan patiolle. Surumielinen zorbas soi taustalla, kynttilät paloivat punaruutuisten pöytäliinojen päällä ja Välimeren tumma yö laskeutui kaskassien sirittäessä rakkautta Veikon ylle.

Kyyneleitä pyrki Veikon silmäkulmiin hänen muistellessa heidän ensikohtaamista. Jo tuolloin hän tiesi ettei haluaisi viettää elämäänsä kenenkään muun kanssa kuin Noran. Ja niin he vuosien saatossa menivät naimisiin, saivat viisi lasta joita Nora hoiti rakkaudella ja kreikkalaisella temperamentilla, Veikon seilatessa seitsemällä merellä. Veikon jäätyä eläkkeelle merikapteenin työstään, ostivat he pienen plantaasin Rhodoksen saarelta jossa he kasvattivat lapsiaan, oliivipuitaan ja enenevässä määrin rakkauttaan.

Vuodet olivat onnellisia, lapset aikuistuivat ja menivät tahoillaan naimisiin ja saivat omia lapsiaan. Juuri kun he jäivät kahden lasten lennettyä tukevasti omille juurilleen, Nora sairastui. Harmiton tauti muuttuikin ärhäkäksi rintasyöväksi. Vaikka kuinka Veikko vaali ja hoiti rakastaan, vei tauti Noran mennessään.

Heidän viimeisenä iltanaan Veikko kantoi hauraaksi heikentyneen vaimonsa talon puutarhaan, jossa Nora siirtyi jumalten valtakuntaan Veikon sylissä, käsi kädessä, kaskasten laulu ja Kreikan tumma yö ympärillään. Veikko painoi kyynelistä märät huulensa Noran jo viilenevälle poskelle kiittäen häntä rakkaudestaan, lapsistaan ja yhteisistä vuosistaan.

Omistan tämän kuvan ja sen oikeudet

Silmät elämään

Hiljaisuus blogin suhteen on vihdoinkin ohi. Pääsen taas käsiksi kovalevyni kätköihin. Tämän postauksen novelliksi olen valinnut minun kirjoittamani novellin vuodelta 2001.

Istuin laiturin reunalla kuunnellen tuulen ja meren aiheuttamaa konserttia korvissani. Tunsin suolaisen merituulen ihollani ja haistoin vastapäisen kalasataman moninaiset tuoksut. Mutta en nähnyt satamaan tulevaa suurta laivaa tai sitä, että kiireiset satamamiehet ahersivat laivojen kimpussa.

Minä olin sokea. Olin menettänyt näköni kaksi vuotta sitten ratsastusonnettomuudessa. Hevoseni, Katana, pillastui maastolenkillä ja minä tipahdin selästä. Makasin sairaalassa tajuttomana useita viikkoja. Vihdoin kun heräsin, en nähnyt mitään, ainoastaan jotain valkeaa ja tummaa. Pystyin siis näkemään oliko yö vai päivä, mutta siihen se sitten jäikin.

Olin ottanut tavaksi kävellä satamaan ja hetken aika istuskella laiturilla. Teeskennellen että olin normaali nuori nainen, joka oli ihailemassa sataman elämää. Tosin opaskoirani, Tassu, taisi tehdä tavoitteeni tyhjäksi, vaikkakin sillä oli normaali panta ja remmi.

Yksi kesäinen ilta siinä laiturilla muutti elämäni. Istuin taas laiturin reunalla jalkojani heilutellen, kun tunsin Tassun niskakarvojen nousevan pystyyn. Tassu ei kuitenkaan jostain syystä murissut, oli vain vähän hermostunut. Olin jo huutamassa, oliko joku selkäni takana, kun kuulin lempeän miehenäänen sanovan kauempaa: - Eikö ole ihana ilta?

Ääni oli ystävällisin ääni, jonka olin ikinä kuullut. Taputin Tassua ja Tassu rauhoittui hieman. Käänsin kasvoni kohti ääntä ja vastasin: - Aivan ihana!

Kuulin lautojen narahtelevan, kun henkilö astui laiturille selkäni takana. – Syökö sinun koirasi miehiä iltapalaksi

- Ei suinkaan. Kunhan vain tulet ensin jututtamaan Tassua. Annat sen nuuhkia kättäsi ja rapsuta sitten korvan takaa. Siitä se tykkää valtavasti. Henkilö tuli lähemmäksi ja kumartui Tassun tasolle. Haistoin hänen miedon partavetensä tuoksun.
- Moi, Tassu! Minä, Antti, tässä vain. Tassu alkoi heiluttamaan häntäänsä, kun Antti rapsutti sitä korvan takaa.
- Saanko istua viereesi? Antti kysyi kohteliaasti.
- Istu vain. Lupasin ja tunsin kuinka Antti istui ihan viereeni.
- Minä olen Eveliina ja sinä taidat olla Antti, ainakin niin esittäydyit Tassulle.
- Anttihan minä olen. Antti sanoi ja äänestä kuulin hänen hymyilevän.
- Olen huomannut sinut usein istumassa tässä. Oletko viehättynyt paikkaan jostain tietystä syystä?
- Täällä on niin rauhallista ja hiljaista. Sen takia viihdyn täällä.
- Anteeksi, jos kysyn. Mutta, hmm. Sinähän et näe, tarkoitan siis että olet näkövammainen.

        
Antin kysymys hiljensi minut hetkeksi, mutta naurahtaen kuitenkin vastasin: - Näkyykö se noin selvästi?
- Ei, ei suinkaan. Minun on myönnettävä, että olen seuraillut sinua parina iltana, kun en ole uskaltanut tulla puhumaan sinulle sinun karvaturrisi takia. Itse asiassa vasta eilen huomasin, ettet taida nähdä, koska et kiinnittänyt minkäänlaista huomiota eräällä laivalla olleeseen tapahtumaan. Siitä kiinnostuneena seurasin kuinka nousit ylös ja koirasi esti sinua astumasta laiturin ohi.
- OHO, oletko sinä vakoillut minua? Minulla ei ole ollut asiasta mitään aavistusta. Kuiskasin hiljaa ja vähän säikähdin.
- En minä mikään paha poika ole tai pervertikko. Sinä vain olet niin unohtumaton näky istumassa tässä laiturilla Tassun kanssa. Näytät siltä kuin imisit energiaa ja uskoa tästä paikasta. Antti selitti varovaisesti.
- Niin, tämä paikka jotenkin muistuttaa minua niistä ajoista, kun vielä näin. Kaverillani, joka asui tuossa mäen päällä, oli tässä purjevene kesäisin. Kävimme joka viikonloppu purjehtimassa ja se oli elämäni parasta aikaa. Huokaisin hiljaa.
- Et siis ole ollut sokea syntymästäsi asti? Antti kysyi hämmästyneenä.
- En suinkaan. Menetin näköni pari vuotta sitten. Jokin Antin olemuksessa ja äänessä sai minut kertomaan koko tarinan hänelle. Edes lähimmät ystäväni eivät tiedä koko tarinaa. Kai tunsin jollain lailla, että voin luottaa Anttiin, sillä hänestä huokui ystävällisyys ja jonkinlainen turvallisuuden tunne. Toisaalta myös tuntemattomille on helpompi puhua. He ehkä eivät tuomitse sinua niin herkästi kuin läheiset.
- Olimme ratsastamassa ystäväni Emilian kanssa kaksi kesää sitten. Ilta oli ruvennut jo tummumaan ja olimme kaukana tallilta. tiesin erään oikoreitin tallille, mutta en kovin usein ollut käyttänyt sitä, koska se sisälsi pari jyrkkää nousua. Päätimme kuitenkin ratsastaa sitä kautta. Laukkasimme pitkin metsiä ja pian tulimme ensimmäisen nousun juurelle. Muisteleminen sai kyyneleet kihoamaan silmiini. Yllättäen tunsin Antin kosketukseni ihollani, kun hän hellästi pyyhki kyyneleeni pois poskiltani. Hymyilin hänelle ja päätin urheasti jatkaa tarinaani.
- Minä menin ensimmäisenä Katanan kanssa ja Emilia tuli Kelvinillä perässä. Rinne oli hiekkainen ja hevoset saivat ponnistella, että pääsivät eteenpäin. Olin antanut Katanalle vapaat ohjat, jotta hän pystyisi kaulansa avulla pitämään tasapainonsa. Olimme jo melkein ylhäällä, kun Katana säikähti reunalta lentoon lähtenyttä isoa lintua. Katana nousi pystyyn ja menetti saman tien tasapainonsa kaltevalla maaperällä. Kuulin vain korvissani hevosten huudot. Valtava kipu viilsi päätäni, kunnes pimeys armahti minut. Lopullisesti. Nyyhkäisin, mutta jatkoin kuitenkin tarinaani sinnikkäästi.
- Olin sairaalassa tajuttomana monta viikkoa. Kun vihdoin heräsin, huomasin, etten näe mitään. Sitten vanhempani kertoivat, että Emilia oli kuollut. Hän oli kuulemma jäänyt Kelvinin alle meidän pyöriessä rinnettä alas. Minä olin tipahtanut Katanan kyydistä aikaisemmin ja siitä syystä minä vain sokeuduin. Kuiskasin ja tunsin kyyneleiden valuvan valtoimenaan poskilleni. Tassu inahti ja alkoi nuolla kyyneleitä pois. Antti kietoi kätensä ympärilleni.
- Voi, kulta-pieni. Ei se ollut sinun syysi että ystäväsi kuoli. Myöskään sinun ei todellakaan pidä surra sitä että sinä et kuollut. Elämä on suuri lahja ja siitä pitää nauttia. Se oli onnettomuus ja sille ei olisi kukaan voinut mitään. Antti sanoi ja silitti päätäni.
- Minä vein meidät sinne rinteeseen ja minä menin ensimmäisenä. Se oli minun hevonen. Yritin jatkaa, mutta Antti ei antanut.
- Höpö-höpö. Kuvailemassasi tilanteessa tuskin yksikään ammattiratsastaja olisi voinut tehdä mitään toisin.
- Mutta minä. Yritin uudestaan, mutta Antti ei yksinkertaisesti antanut.
- Usko nyt, hyvä ihminen, kun sanon sinulle. Se ei todellakaan ollut sinun syysi missään vaiheessa. Antin sanojen myötä jotenkin katkesin. Vuosien katkeruus ja itsesyytös tulvahtivat ylitseni kuin tulva-aalto. Antti otti minut syliinsä, keinutti minua hiljaa ja kuiskutteli korvaani rohkaisevia sanoja.

Istuin Antin sylissä tunteja yrittäen koota itseäni, mutta edelleen rajut itkun pyrskähdykset ravisuttivat kehoani. Lopulta kuitenkin sain sanottua:
-    Kiitos. Ihan oikeasti kiitos tästä kaikesta. Voitko auttaa minut ylös, minua jotenkin huimaa? Antti nosti minut ylös ja tunsin kuinka vahvat kädet hänellä oli. Nojasin hetken hänen rintaansa vasten, kuunnellen hänen sydämensä tasaista sykettä, keräten voimia jatkaakseni matkaa kotiin.
- Minun pitää mennä, mutta kiitos. Oikeasti. Sain sanotuksi Antille.
- Ole hyvä! Minunhan tässä pitäisi sinua kiittää. Kerroit minulle jotain mitä ihan kuka tahansa ei tiedä. Antti sanoi ystävällisesti ja saattoi minut pyörätielle. Erosimme siinä sanakaan sanomatta. Suuntasin askeleeni kotia kohti ja kuulin Antin loittonevat juoksuaskeleet.

Olin taas samaisella laiturilla seuraavana iltana ja ei mennyt aikaakaan, kun kuulin ääniä selkäni takaa.

- Antti? Kysyin varovaisen toiveikkaana.
- Minä täällä Eveliina. Kuulin tutun äänen ja pian Antti istui viereeni. Istuimme ihan hiljaa kauan, kunnes katkaisin hiljaisuuden kysymällä:
- Minkälaisia laivoja satamassa on? Antti rupesi ääni innosta väristen kertomaan toisella puolella olevista laivoista. Kuuntelin vain hänen äänensä tasaista soljuntaa ja loin mielikuvia satamasta ja laivoista mielessäni.
- Mitä sinä teet työksesi? Kysyin Antilta kun hän oli lopettanut selostuksensa.
- Minä olen merimies ja seilaan tuollaisilla laivoilla, ihan samanlaisilla kuin nuo laivat tuolla satamassa.
- Ihanko totta? Se olisi todella hienoa. Tuntea merituuli hiuksissa ja suolanhaju nenässä joka päivä. Ihastelin kateellisena.
- Minä rakastan merta! Silloin kun olen merillä, olen kokonainen. Olen tällainen kulkuri, joka ei oikein osaa olla aloillaan. Antti selitti nolona.
- Minä vain kirjoitan tekstejä, kirjoja, runoja, blogia ja ratsastan. Totesin kyynisesti.
- Mutta sehän on mahtavaa! Kirjailijan ammatti on melkein kuin seilaisi merillä. Siinäkin kuljetaan omia polkujasi. Kaiken lisäksi sinä ratsastat. Minä en edes pysyisi hevosen selässä tippumatta. Antti naurahti syvään.

Istuimme taas hiljaa, mutta varovasti etsin Antin käden omaani. Antti puristi hiljaa kättäni ja tunsin kuinka hän hymyili suloista hymyään.

Tästä alkoi meidän erikoinen ystävyytemme. Tapasimme joka ilta laiturilla. Antti toimi aina silminäni ja selitti tarkkaan mitä satamassa ja sen ympäristössä tapahtui. Joskus toin mukanani termospullollisen kahvia ja tuoretta pullaa.

- Nyt sinä voit kertoa minkälaisesta mukista juon kahvia? Vitsailin Antille.
- Sinun mukissasi on kuva sinusta ja ilmeisesti Katanasta ja kuvan vieressä lukee ”hevoshullu”. Antti vastasi.
- Entäs sinun mukisi?
- Siinä on sydän ja sen alapuolella lukee ” Olet suurenmoinen”. Antti naurahti.
- Eikä! Nyt kyllä valehtelet. Huudahdin ja tönäisin Anttia. Antti vain naureskeli takaisin. Saatoimme istua yömyöhään ja keskustella hevosista, merielämästä ja kirjoista. Joskus toin puolivalmiita tekstejäni ja kirjojani Antille luettavaksi. Antti luki niitä ääneen minun maatessa laiturilla Antti tyynynäni.

Eräänä iltana Antti toi minulle tusinan ruusuja. Ne tuoksuivat juovuttavan huumaavalta ja en edes muistanut, koska olin viimeksi saanut ruusuja.
- Kiitos. Kuiskasin hiljaa, kun sain ruusut syliini. Minkä värisiä ne ovat?
- Yhtä tulipunaisia kuin sinun huulesi. Antti vastasi totisena ja suuteli minua poskelle.
- Minä haluan nähdä sinut. Sanoin ja ojensin käteni kohti Anttia. Antti otti ne omiensa väliin ja vei kasvoillensa.

Aloitin tunnustelun otsalta ja hiusrajasta. Antilla oli lyhyet ja silkkisen pehmeät hiukset.
- Minkä väriset hiukset ja silmät sinulla on? Kysyin Antilta.
- Vaaleat ja siniset. Jatkoin tutkimustani varovaisesti. Hänen silmäripsensä oli pitkät ja suupielessä oli naurujuonteita. Hänen ihonsa oli lämmin ja kimmoisa. Hänellä oli myös suloisen pehmeä parta ja lämpimät huulet.

Suutelin hänen huuliansa ja kieleni etsi tiensä hänen huuliensa väliin. Silitin hänen vähän kiharaisia niskahiuksia ja kuulin kuinka Antti henkäisi hiljaa. Antti vastasi suudelmaani ja kietoi kätensä ympärilleni. Loppuillan istuimme sylikkäin ja keskustelimme hiljaa haaveistamme ja tulevaisuudesta.

Vihdoin kun yöllä erosimme, sain vielä lämpimän hyvän yön suudelman. No, jos totta puhutaan niin oikeastaan aika montakin.

Kävelin seuraavana iltana laituria kohti perhoset mahassa lepattaen. Istuin omalle paikalleni ja odotin Anttia. Aika kului, mutten kuullut tuttuja askeleita takaani. Levottomuus sisälläni kasvoi, kunnes kuulin laivan sumutorven huutavan kerran. Silloin tiesin. 

Nousin ylös ja käännyin kotia kohti Tassu jaloissani. Yksinäinen kyynel vierähti poskelleni ja sain pian seuraa muista kyyneleistä. Salaperäinen pelastajani, yksinäinen kulkuri oli lähtenyt matkalle. Astunut laivaan ja oli purjehtimassa kohti auringonlaskua. Ehkä me kohtaamme joskus, mietin hiljaa mielessäni ja päätin tallettaa Antin muiston syvälle sydämeeni.

Omistan tämän kuvan ja sen oikeudet

Merestä runo

Olin keväällä kansanopiston luovan kirjoittamisen kurssilla. Se oli upea kurssi joka haastoi kirjoittamaan runon yhdestä sanasta, novellin yhdestä kuvasta tai mitä ikinä opettaja meille keksikään. Tässä tekstissä oleva runo on satoa tuolta kurssilta. Opettaja antoi meille kerran kotitehtäväksi mennä ulos johonkin itselle rakkaaseen paikkaan ja tehdä aistihavaintoja. Niiden pohjalta piti kirjoittaa runo tai tarina.

Itse rakastan merta, joten ajelin meren rantaan eräänä keväisenä päivänä. Minun aistihavainnoista syntyi tämä runo.

Lokin kaarto,

tuulen humina.

Suunnaton vapauden

tunne,

meren tuoksu ja

hiljainen kohina.

Tyhjyys allasi,

tähtitaivas päälläsi.

Sen kaiken kun löydät,

tiedät olevasi kotona.

Meren syleilyssä,

rakkaan kainalossa.