Työnimi NordPrince

Tässä olisi pieni näyte minun toisesta työn alla olevasta kirjasta. Kyseessä on merille sijoittuva kirja jota olen kirjoittanut jo tovin ns. psykologisena prosessina itselleni. Siksi kirja etenee hitaasti, mutta varmasti.

Tämä tekstinpätkä on heti kirjan alusta, olkaa hyvä.

- Herätys, Liina. Ruvetaan olemaan perillä. Marko, meidän 2.konemestari, herätteli minua tönimällä olkapäähäni. Huitaisin äkäisesti sillä en olisi millään halunnut herätä niin hyvästä unesta. Mutta Marko jatkoi tökkimistään itsepintaisesti joten pakkohan siinä oli silmät avata.

- Sehän meni joutuisasti! Sanoin ja haukottelin leveästi.

- Niin kai kun nukkuu koko matkan lentokentältä satamaan asti. Pojat hymisivät kuorossa.

- No, vähän vain väsyttää. Huokaisin muka dramaattisesti silmiäni muljauttaen.

- Onkos tuo mikään ihme? Ethän sinä lomalla ehdi nukkumaan, siitä pitää kyllä Antti huolen… Lassi, 1.perämies, laukaisi väliin hymyssä suin. Kuinkas kauan saitte tällä lomalla olla saman katon alla?

- Melkein kolme viikkoa. Sitten Antti soitettiin töihin. Lähti hakemaan Oilyn uutta pönttöä Kiinasta. Onneksi päästään lomille melkein samaan aikaan. Hymyilin ja ajattelin lämmöllä kihlattuani Anttia. Olimme molemmat perämiehiä ja elämämme oli ainaista erossa olemista. Ehkä tämän uuden laivan myötä tilanne vihdoinkin rauhoittuisi. Tuskin kuitenkaan, tuumasin kyynisesti.

- Katsokaa nyt sitä. Nyt se muistelee kiihkolla kuinka hetekan jouset ovat saaneet kyytiä. Sähkömies Krister herätti minut kommentillaan ajatuksistani. Vihellyskonsertti täytti tilataksin jätkien viheltäessä minulle Harry Belafonten ”viidakkolaulua”.

- Olkaas nyt! Ärähdin muka vihaisesti. Puistelin päätäni jätkille hymyssä suin ja käänsin katseeni ikkunasta ulos.

Taksi kurvasi portista sisään satama-alueelle. Onneksi oli kesä, niin paikka näytti vähän paremmalta kuin talven harmauden ja pimeyden keskellä. Joka paikassa oli rekkoja, kontteja ja trailereita. Henkilöautot odottivat pääsyä M/S Pearl Of Rotterdamin kyytiin, joka illalla veisi heidät Englantiin. Laivan kyljet hohtivat vastamaalatun valkoisina. Sinisen korsteenin piipuista tuprahteli välillä tummaa savua ilmoille merkiksi siitä, että apukoneet tuottivat satamassa tarvittavan sähkön laivalle.

Laiva oli tullut sen omistavalle varustamolle vasta vähän aikaa sitten ja oli maailman suurin ROPAX-alus. Alus otti matkustajia vajaat 400 henkilöä, mutta toisaalta laivaan mahtuu lastia paljon enemmän kuin normaaleihin matkustaja-autolaivoihin. Se olikin sellainen välimuoto matkustaja-aluksen ja ro-ro-rahtilaivan väliltä. Sen sisaralus M/S Pearl Of Hull oli vielä rakennettavana telakalla Italiassa. Se aloittaisi omat reissunsa loppukesän aikana, mikäli telakan aikataulu pitäisi paikkansa.

Ajoimme eteenpäin kohti pohjoislaituria ja hyörinä sen kuin lisääntyi mitä lähemmäksi laituria pääsimme. Vetomestarit vetivät lastejaan edes takaisin ja kaiken keskellä oli meidän oma, tuttu työpaikkamme NordPrince peräramppi alhaalla valmiina ottamaan lastin vastaan.

Ihaillen tuijotin minulle niin rakasta työpaikkaani. Laivalla oli jo ikää 25 vuotta, mutta ei sitä ihan heti voinut uskoa. Laiva oli nimittäin saanut paljon uutta maalia pintaan ja ruoste oli saanut kyytiä ahkerien kansimiesten käsissä puosun johdolla. Uusi maalikerros puki vanhaa rouvaa oikein moitteettomasti ja nuorensi leidiä ainakin kymmenellä vuodella.

Ajoimme peräramppia pitkin laivaan heti sopivan raon löydettyämme. Kolari vetomestarin kanssa ei olisi kaunista katsottavaa. Olin viime kesänä saanut todistaa kuinka satamatyöntekijän henkilöauto ja vetomestari ajoivat yhteen. Vaikkakin satama-alueella oli nopeusrajoitus, ei se paljon auta kun monta tonnia painava vetomestari lastinsa kanssa tulee päälle. Onneksi tilanteesta selvittiin vähäisillä vammoilla ja ruhjeilla. Tosin auto meni lunastuskuntoon, mutta onneksi työntekijän henki säilyi.

Vilkutimme kaikki yliperämies Rami Salkiolle, joka silmä kovana lastitoimistossa valvoi lastin purkua. Kuski kiihdytti autoa ja moottori huusi kuolemaa meidän kivutessa jyrkkää ramppia pitkin sääkannelle. Kurvasimme keskelle pukkeja ja kettinkejä mahdollisimman lähelle asuintiloja. Näin olisi vaihtoporukan helpompi kantaa viinasta ja tupakasta painavat laukkunsa sisälle taksiin.

Iloisesti hälisten purkauduimme aurinkoiselle kannelle ja nostelimme laukut autosta. Joka paikassa tuoksui tuore maali, raskas polttoöljy ja meri, kerrassaan ihana tuoksu. Vedin ilmaa keuhkoihini ja huokaisin syvään. Täällä taas!

Puosu oli suojattiensa kanssa maalamassa paapuurin puoleisia flektiluukkuja ja reelinkiä. He nostivat kättään nopeaan tervehdykseksi ja keskittyivät taas mönjän levittämiseen. Kipparimme, Aleksi A. Laiho, joka myös laivallamme tunnettiin nimellä Suuri Päällikkö, nojaili yläkannen reelinkiin ja huuteli meille tervetuloa töihin – toivotukset iloisesti hymyillen.

Sinkosin katseeni yläkannella ja vetäisin kiivaasti syvään henkeä sillä kipparimme näytti syötävän hyvältä shortseissaan ja tiukassa mustassa t-paidassa. Hän oli kuin vaalea viikinkikuningas suoraan karusta Pohjolasta. Tosin nyt hän oli jossain välissä myös ehtinyt samaan hiukan rusketusta itseensä joka puki vaaleaa kipparia enemmän kuin hyvin. Naksautin kieltäni sillä tuumailin pienessä mielessäni millainen mies hän olisi sängyssä. Nopsaan kuitenkin karkotin mokomat ajatukset päästäni. Varattu nainen ajattelee seksiä oman esimiehensä kanssa heti kun tämän näkee. Puistelin päätäni nolona enkä kehdannut enää katsoa Aleksiin päin.

Annelta kyllä pitäisi kysellä, että vieläkö Aleksi kävi samoina päivinä kuntosalilla kuin ennenkin. Jos vaikka itsekin lähtisi polkemaan kuntopyörää niinä päivinä. Ilman silmäruokaa tästä törnistä tulisi pitkä, mietin nauraen mielessäni. Sen verta suotakoon iloa myös parisuhteessa olevalle. Samassa hyvässä lomatunnelmassa oleva matruusi Mika ”Saukko” Salomaa ampaisi miehistökerroksen ovesta ulos tasanteelle.

- Katos, katos! Vanhaa tuttua jengiä tulee. Sori, pojat, mutta nämä vanhat paskat pääsevät nyt lomille.

- Pidähän Saukko hiukan pienempää ääntä. Kyllä meidänkin päivämme koittaa… Marko huudahti leikkisästi ja heristi nyrkkiä.

- Niin varmaan, mutta ei nyt… Saukko lallatteli ja veti tangoa antaumuksella kuvitellun partnerin kanssa. Nauroimme kaikki matruusin tangotaivutuksille, jotka olivat hivenen spagettimaisia.

Raahasimme laukkumme sisälle ja pian ahtaat kongit olivat täynnä matkalaukkuja ja pulisevia merimiehiä. Vaihdettiin kuulumisia ja uusi porukka syöksyi pentteriin hakemaan syömistä, sillä lentokoneen mitätön aamupala ei raavasta merimiestä pitkälle ruoki. 

Omistan kuvan ja sen oikeudet