Kirjan viemää

On se upeaa kun omistaa niin mahtavan mielikuvituksen ja taidon nähdä yllättävän loogisia unia. Joten sain seuraavan kirjani idean taas yhdestä unestani ja siitä se on lähtenyt kypsymään... Olen sitä jo parikymmentä sivua kirjoittanut. Tässä teille vähän maistiaista kyseisestä kirjasta:

                   PROLOGI

Ilmavirta iski vasten kasvojani kun oli minun vuoroni hypätä ulos koneesta. Juuri ennen ponnistustani tyhjään, minuun iski paha aavistus. Tunne siitä, että nyt ei ole kaikki niin kuin pitäisi. Siinä kohtaa oli enää vaikea perääntyä, sillä joukkueemme viimeinenkin mies, joukkueemme johtaja Sean joka oli myös minun mentorini, paras ystäväni ja sielunkumppanini, oli loikannut myös pimeyteen minun jälkeen. Valitettavasti pimeys vaihtui äkisti yksittäisiin valokeloihin ja ympärillä räjähtäviin ammuksiin.

Helvetti, hyppäsimme keskelle vihollista, oli ensimmäinen ajatukseni ja manasin tiedustelumme alimpaan helvettiin. Mutta laskuvarjon varassa ja painovoiman armoilla oli hyvin vähän mitä pystyi tekemään. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa pääsyä alas, joko elävänä tai kuolleena. Varmistin että aseeni oli hyvin kiinni rintaani vasten, radiopuhelin omassa kotelossaan ja lisäammukset tallessa.

Vasemmalta puolen kuulin ähkäisyn kun Jason otti itseensä osuman. Saman tien hänen varjonsa lähti kaartamaan jyrkästi vasempaan ja pian kadotin hänet näkyvistä kokonaan. Ei saatana, tää keikka menee ihan vituiksi.

Vilkuilin ympärille, muu joukkue oli pysynyt hyvin kasassa ja maahankaan ei ollut enää pitkästi. Ajatukseni olivat jo siinä mitä olisi tehtävä heti kun pääsisin maahan kunnes kaiken tämän katkaisi valtava jysähdys minun vasemmassa kyljessäni joka sai ilmat pakenemaan koko kehostani. Hetken haukoin happea kuin kala kuivalla maalla. En onneksi tuntenut kipua, mutta jokin painava laskeutui selkääni ja pian takkini oli läpimärkä verestä.

Paiskauduin maahantulossa selälleni sillä jostain syystä jalkani eivät ottaneen alle laskeutumisessa. Joka puolella viuhui luodit, aseet rätisivät. Kaiken tämän kaaoksen keskellä oli minun joukkueeni. Näin sivusilmästä kuinka Sean mätkähti maahan ja jäi paikalleen makaamaan yhdeksi mytyksi.

Irrotin oman varjoni ja ryömin hänen luokseen. – Sean! Oletko kunnossa? Kysyin mieheltä ravistaen häntä. Ei vastausta, joten tartuin häntä vauhdilla olkapäistä ja lähdin raahaamaan kivien taakse suojaan. Max tuli auttamaan minua. Aaron oli jo kivien luona ampumassa meille suojatulta. Jasonia ja Timiä en nähnyt missään.

Huusin Aaronille että ottaa yhteyden komentopaikkaan, nyt tarvitaan ilmatukea ja medical evacuation välittömästi. Itse keskityin katsastamaan Seanin tilanteen. Mies oli yltä päältä veressä ja tajuton. Älysin hyvinkin nopeasti, että hänen tilanteessa ei ollut hyvä. Yhtäkkiä mies tuli tajuihinsa. – Sean, me hypättiin keskelle vihollista. Jason ja Tim ovat kadoksissa. Pyysin…

Sean nappasi minua rinnuksista kiinni ja kiskaisi lähemmäksi keskeyttäen raporttini. – Lilja, elä elämääsi. Nyt! Sean sai vaikeroitua minulle veren pulputessa hänen suustaan. Sitten hänen silmänsä pyörähtivät ympäri ja hän kuoli käsiini. Jättäen minut yksin tähän paskaan maailmaan, selviytymään ihan yksin.

Tuijotin omia käsiäni, ne olivat ihan veriset. Niissä oli Seanin verta.

Sellaista, mitä tuumaat?