Kun ei voi unohtaa, osa XIV

Elämämme valui takaisin omaan uomaansa Crisin kännien jälkeen, mutta silti jokin tumma häilyi yllämme koko ajan. Jokin sanaton asia, asia josta välttelimme puhumasta. Se oli minun lähtöni takaisin Suomeen, joka oli vain kolmen asian takana. Minun tikkien poisto, jälkitarkastus ja kielikurssin loppukoe.

Tikkien poisto meni hyvin ja sain vihdoin ruveta rasvaamaan haavaa. Tämän ansiosta kutina ja kiristely hävisi täysin. Välillä alavatsaa vihlaisi varsinkin jos tein liian innolla tallitöitä. Harmikseni olin ratsastuskiellossa jälkitarkastukseen saakka, mutta onneksi siihen ei ollut enää kauaa. Ehtisin ratsastaa Kallella parin viikon verran kunnes lähtisin Suomeen.

Vihdoin koitti jälkitarkastuksen aika. Cris ajoi meidät sairaalaan ja jäi kanssani odottamaan poliklinikalla. Olin hermona jolloin mies otti käteni omaansa ja antoi suukon rystysilleni. Tämä rauhoitti mieltäni, mutta silti jalkani tuntuivat veteliltä kun nimeni huudettiin. Tutkimus oli kattava sisältäen ultran ja sisätutkimuksen. Onneksi lääkärini sanoi, että kaikki on kunnossa ja paraneminen on ollut täydellinen. Sain terveen paperit ja näin ollen kaikki rajoitukset purettiin.

Olin niin onnellinen että halasin Crisiä odotusaulassa. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja miehen tasainen sydämen lyönti tuntui mukavalta. Lääkäri käveli ohitsemme ja näki halauksemme. – Nyt vain uutta vauvaa tekemään. Hän sanoi iskien silmää. Tunsin kuinka Cris tiukensi halausta ja minulle levisi nolouden puna poskilleni. Sanoiko juuri herra tohtori, että harrastakaa seksiä?

Autossa tapamme mukaan välttelimme puhumasta mitään kotiinlähdöstäni. Tosin emme me myöskään vauvapuuhista puhuneet, mutta onneksi Cris keksi että voisimme mennä juhlan kunniaksi syömään Jensen’s Bøffhusin. En vastustanut ajatusta yhtään, sillä sen paikan pihvit olivat taivaallisia. Jälkiruuaksi ahdoin itseeni vielä suklaakakun. Mielessäni jo kuvittelin huomista ratsastuskertaa Kallen kanssa, siitä tulisi haastavaa, mutta kuinka upeaa on päästä hevosen selkään. Mikäli pääsisin edes koko hevosen selkään, tuumin mielessäni astellessamme takaisin autoa kohti. Tai no, minä taisin vaappua menemään ruokamahani kanssa.

- Mä pääsin läpi, mä pääsin läpi! Huusin Crisille tanskaksi juostessani hänen luo olohuoneeseen. Olin juuri tehnyt kielikurssini loppukokeen kiitettävin pistein. Myös aikaisemmin lähettämäni etätehtävät oli hyväksytty, joten tämä tarkoitti että kurssi suoritettu.

- Oikeasti? Cris hypähti pystyyn ja otti minut vastaan kun syöksyin kädet levällään häntä halaamaan.

- Kyllä, mä osaan nyt tanskaa. Et usko kuinka hyvältä se näyttää CV:ssä. Tosin kieltä täytyy pitää yllä jotenkin. Löytyyköhän omasta kirjastosta tanskankielisiä kirjoja? Puhua pälpätin enkä huomannut kuinka Cris ilme synkkeni.

- Tätä täytyy juhlia. Huudahdin ja juoksin hakemaan viinakaapista kuohuviiniä. Vein sen toviksi pakkaseen viilenemään ja nostin kaapista kaksi viinilasia. Minun touhutessa keittiössä, Cris tuli sinne paperin kanssa. Sanaakaan sanomatta mies ojensi lapun minulle ja huomasin sen lentolipuksi.

- Cris, mikä tämä on? Kysyin vaikka tiesin tasan tarkkaa.

- Minä tiesin, että pääset läpi kurssista joten varasin sinulle huomiselle lennot kotiin.

- Huomiselle?!? Rääkäisin ja olin onnellinen ettei minun aikaisemmin nostamat viinilasit olleet enää kädessä. Ne olisivat taatusti tippuneen maahan hajoten tuhansiksi palasiksi. Mutta miksi minusta tuntui, että sama oli tapahtumassa sydämelleni. Taas.

- Haluat varmaan jo kotiin. Lähden hakemaan mansikoita ja suklaakakkua kuohuviinin kaveriksi. Mene sinä pakkaamaan, siellä on sinulle uusi, iso matkalaukku. Cris totesi ykskantaan, otti autonavaimet ja lähti ovesta ulos. Jäin keittiöön suu auki miehen perään katsomaan.

Makuuhuoneessa minua odotti kuin odottikin uusi matkalaukku, ihan niin kuin Cris oli sanonut. Vähin äänin aloin keräämään siihen tavaroitani vaatekaapista, kirjahyllystä ja yöpöydältäni. Emmin hetken meidän yhteiskuvan kanssa, mutta laitoin sen vaatteiden alle. Hain vielä kielikurssin paperit työpöydältäni ja sitten olin valmis. Tunsin kuinka jännitys levisi kehooni. Huomenna illasta olisin Oulussa.

Olin aukaisemassa kuohuviinipulloa kun Cris tuli takaisin. Hän antoi tuomisensa minulle ja asetin ne tarjolle, jotka kokosin isolle tarjottimelle. Kannoin tarjottimen varovaisesti olohuoneeseen etten kaataisi avattua kuoharia. Sain laskettua sen lasipöydälle ilman vahinkoja. Kaadoin molemmille kuohuviiniä, lastasin lautaselle ison palan suklaakakkua sekä kasan mansikoita.

- Aino, minulla on sinulle jotakin. Vähän niin kuin lahja kaikesta, ajasta täällä. Kuulin miehen äänen selän takaa. Olin kääntymässä, mutta Cris kielsi. Tunsin kuinka hän pujotti kaulalleni korun. Vaistomaisesti käteni hakeutui korulle ja muodosta tunsin sen olevan sydän.

Miehen saatua kiinnitettyä korun, käännyin ympäri. – Kiitos Christian, ei sinun olisi tarvinnut ostaa mitään. Hymyilin miehelle ennen kuin menin ihailemaan koruani eteisen peilistä. Se oli upea, uskomaton oikeastaan. Valkokultainen sydän jonka keskellä oli timantti. Ihailin korua sillä minulla ei ole ikinä ollut mitään niin upeaa.

Melkein hiljaisuudessa söimme herkut ja joimme pullollisen kuohuviiniä. Minua jännitti kotiin lähtö ja Crisillä oli taas toisenlaiset asiat ja tunteet mielessä. Hän tunsi ensimmäistä kertaa elämässä sen tunteen, kun sydän särkyy ja hän ei pitänyt siitä tunteesta yhtään. Kaikista pahinta asiassa oli se, että se olin minä joka sen tekisin. Miestä kauhistutti nyt jo lähtöni jälkeiset päivät kun minun tuoksuni leijailee talossa, mutta minä en olisi siellä enää.

Nousin keräämään astiat ja vein ne keittiöön. Katsoin kelloa ja huomasin, että se oli iltatallin aika. Siitä tulisi pitkä sillä joutuisin jättämään jäähyväiset Kallelle ja Cikolle. Me kun lähtisimme aamusta niin aikaisin kohti Kastrupia, etten olisi enää aamutallia tekemässä. Huokaisten vedin tallitakkini niskaan ja lähdin koirien kanssa ulos. Itsekin olin oppinut hakemaan hevoset yhdessä laitumelta, niin ei tarvinnut tehdä kahta reissua. Tallin ovella aukaisin pariovet ja sitten vain otin hevosilta riimut päästä. Molemmat osasivat kävellä omiin karsinoihinsa iltaruualle.

Suljin molempien ovet ja laitoin niiden riimut omille paikoilleen. Menin valjashuoneeseen, jossa sivelin viimeisen kerran Kallen upeita varusteita. Olin googlettanut että Kallen koulusatula oli maksanut toista tuhatta euroa eikä kankikuolaimet tai perussuitsetkaan olleet halpoja. Myös kaikki loimet mitä hevosilla oli, olivat merkkiloimia ja todella kalliita. Jos totta puhutaan, en ollut koskaan nähnyt näin laadukkaasti varustettuja hevosia.

Palasin tallin puolelle ja huomasin, että ahmatti Ciko oli jo ruokansa syönyt. Pieni pää tuli oven reunalle ja kumarruin hellimään ponia. Annoin yhden Cikon lempinamin eli kuivatun omenan. Poni kiitti minua tästä sotkemalla kasvoni omenamössöön. Kuulin että Kallekin oli saanut ruokansa syötyä ja tiesin, että tästä tulisi vaikeaa. Taputin vielä kerran ponia ja siirryin Kallen karsinan eteen.

Ihailin hevosta ensin kauempaa ja nyt jo silmäni kostuivat. Astuin lähemmäksi Kallen lempinami eli sokerinpala kädessäni. Herkun syötyään Kalle vetäisi minut päällään oveen kiinni ja sain painaa pääni hevosen kaulaa vasten. En enää edes muista mitä kaikkea sopotin hevoselle kyynelteni lomasta. Vielä viimeinen silitys ja minun oli lähdettävä. Maailman vaikeinta oli painaa tallinovi perässäni kiinni. Unelmahevoseni jäisi Tanskaan minun lentäessä kotiin.

Sisällä riisuin tallivaatteet eteiseen ja mietin, mitähän Cris tekisi niille. Menin keittiöön pesemään käteni ja juomaan lasillisen vettä. Yhtäkkiä sain päähän, että minun on mentävä suihkuun vaikka aamulla olin jo käynyt. Halusin pestä itseni puhtaaksi tallin hajuista ja hevosista. En halunnut viedä niitä kotiin muuta kuin muistoina.

Painuin suihkuun ja lämpimän veden alla itkin loput itkuni. Halusin olla Crisin edessä vakaa, oma itseni. Tulin suihkusta ulos ja löysin Crisin nojaamasta toiseen pesualtaaseen pelkästään collegehousut jalassa. Ihailin miehen upeasti muodostunut selkää jota koristivat tatuoinnit ja arvet rinta rinnan.

Mies oli niin syvissä mietteissä, ettei hän huomannut kun hiivin hänen selkänsä taakse. Halusin suudella jokaista arpea joka miehen selässä on. Näin jättäisin jäähyväiset tälle miehelle, käymällä hänet läpi kokonaan. Aloitin tämän matkani painamalla huuleni hänen vasemmassa olkapäässä olevalle arvelle. Käteni lähti hakemaan minulle seuraavaa kohdetta jota voisin suudella.

Kuva: https://www.flickr.com/photos/73569497@N00/4659815616

Kun ei voi unohtaa, osa XIII

Kurvailin takaisin Crisin talolle ja tyrmistyksekseni näin ettei bemari ollut vieläkään omalla paikallaan. Tässä kohtaa yritin soittaa miehelle uudestaan, mutta ei edelleenkään vastausta. Mitä helvettiä täällä tapahtuu, Cris? Manasin mielessäni kun marssin sisälle ja päästin koirat ulos asioilleen. Nälkäkin kurni suonissani joten suunnistin keittiöön ja tein ison tonnikalasalaatin, josta riittäisi miehellekin, kunhan hän suostuisi kotiutumaan. Päivä oli pitkä odottaa miestä. Olin soittoyritys numero neljän jälkeen luovuttanut, mies ei vastaisi eikä soittaisi takaisin.

Saatuani tehtyä iltatallin ja hevoset yöpuulle, ajoi pihaan taksi ja näin äärimmäisen juopuneen miehen istumassa etupenkillä. Ei helvetti, tämä se tästä päivästä vielä puuttuikin. Olin menossa jo sisälle kun taksikuski aukaisi ikkunansa ja puhutteli minua. Kuulemma mieheni oli ihan liian tuiterissa maksaakseen itse taksinsa. Ei kai siinä muuta auttanut kuin aukaista etuovi, jolloin mies lähti kaatumaan ovesta. Tikeissäni vihlaisi kun tuin miestä ja kaivoin hänen taskustaan lompakkoa. Annoin taksikuskille hänen vaatimansa summan ja sata kruunua tippiä kärsivällisyydestä.

Jalka kerrallaan sain miehen ulos autosta ja minuun rankasti nojaten roudasin isännän sisälle taloon. Rojautin Crisin takkahuoneen nojatuoliin ja itse haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Ison, puolitajuttoman miehen raahaaminen oli vienyt kaikki voimani. Sitten oli vuorossa kenkien ja takin riisuminen, joka ei sekään ollut ongelmatonta. Huokaisten onnistuin lopulta tehtävässäni.

Olin ripustamassa miehen takkia naulakkoon, kun povitaskusta tipahti miehen lompakko. Ilmeisesti en ollut työntänyt sitä tarpeeksi syvälle. Nostin lompakon laittaakseni sen takaisin, kun huomioni kiinnittyi kuvaan. Se oli minun kuva. Röyhkeästi selasin lompakon läpi enkä löytänyt muita kuvia kuin minun. Se oli sellainen kuva, mitä en ollut edes nähnyt. Siinä istuin Crisin talon takaterassilla aurinkoa ottamassa. Näytin kuvassa yllättävän rauhalliselta ja onnelliselta. Sitten muistin sen illan.

Olimme syöneet hyvin alkuillasta ja olin koko päivän ollut ulkona tekemässä puutarhatöitä. Vihdoin illan päätteeksi sain istua juomaan jääteetä kaikessa rauhassa. Olin kääntänyt kasvoni kohti ilta-aurinkoa ja imenyt sen lämpöä. Olin näköjään niin uppoutunut hetkeen, etten ollut huomannut heti Crisin paikalle tuloa, koska hän oli minusta ehtinyt kuvan nappaamaan. Jos olisin tiennyt, olisin pakottanut miehen poistamaan sen. Olin vain pari kertaa antanut miehelle luvan tulla kuvaamaan minun ja Kallen valmennustuntia.

Työnsin lompakon taskuun ja nojasin seinään. Voi miksi, Cris? Miksi nyt, miksei aiemmin? Miksei aiemmin… Kuulin jonkinlaista örinää takkahuoneesta joten suunnistin sinne. Armas mieheni oli valpastunut ja ilahtui kovin kun tulin paikalle.

- Aino-rakkaani, tule tänne. Sinua minä olen tänään koko päivän ajatellut. Mies solkotti viittoen minua luokseen. Huokaisin ja menin lähemmäksi, mutta jääden kuitenkin turvallisen etäisyyden päähän miehen ilmaa harovista käsistä.

- Olisit voinut soittaa, että olet jäänyt kylille vetämään päiväkännejä. Motkotin miehelle, jonka kasvoille nousi lämmin hymy.

- Ihanaa kun välität. Noh, minulla oli syyni nauttia muutama snapsi. Usko pois! Cris ilahtui ja yritti kaapata minua lähemmäksi.

- En välitä, ärsyttää vaan kun ei tiedä missä toinen on. Räjähdin takaisin väistellen miehen käsiä. Miksi olit jättänyt minulle avoimen lentolipun, mikä juttu tämä oikein on?

Miehen kädet tipahtivat häneen syliin ja hänen ilmeensä muuttui heti vakavaksi miltei synkäksi. – Olet halunnut kotiin joten nyt sinä pääset kotiin.

- En mä voi nyt lähteä. Tikkien poisto, jälkitarkastus ja mulla on kielikurssi vielä kesken. Se loppuu vasta kuukauden päästä. Tiuskaisin miehelle, ja itsekin ihmettelin miksi olin vihainen. Minunhan pitäisi juhlia, poksautella skumppapullo auki, koska pääsisin vihdoin kotiin.

- Siksi se onkin avoin lippu, rakas. Mutta voitko auttaa minut sänkyyn? Väsyttää niin. Cris pyysi minulta anovasti.

Melodramaattisesti heilautin käsiäni ilmassa ja menin miehen avuksi. Väellä ja voimalla sain miehen raahattua sängyn reunalle, josta kippasin Crisin selälleen sänkyyn. Mies nukahti saman tien joten minulle jäi vaatteiden riisuminen. On muuten äärimmäisen haastavaa riisua kauluspaita ja farkut täysin veltolta mieheltä. Onneksi olin älynnyt pukata miehen peiton syrjään ennen kuin kaadoin Crisin sänkyyn. Pienellä retuuttamisella sain miehen ylemmäksi sängyssä jotta saatoin nostaa hänen jalkansa edes osittain sänkyyn. Nykäisin tyynyn miehen pään alle ja peittelin hänet peittoihin.

Komensin Nemon jäämään makkariin isännän vahdiksi kun itse hain keittiöstä iltapalaksi vielä salaattia ja menin syömään sitä television eteen. Jokusen tunnin katselin oikeasti katsomatta televisiota ja mietin mikä sai Crisin ryyppäämään. Mies kyllä käyttää alkoholia, muttei todellakaan tuollaisia määriä mitä tänään ilmeisesti. Hän otti ruualla pari lasia viiniä, illalla takan edessä pari viskinaukkua. Siinä se mitä olin Crisin nähneen käyttävän alkoholia ikinä.

Huokaisten sammutin television sillä en ollut katsonut sitä pitkään aikaan muutenkaan. Vein astiat keittiöön ja komensin Crisin metsästyskoirat jäämään takkahuoneeseen. Pesin nopeasti hampaat kuunnellen miehen rauhallista hengitystä makuuhuoneesta. Kömmin peiton alle ja nukahdin pian siihen turvalliseen tunteen että joku nukkuu vieressäni.

Aamulla olin jo syömässä aamupalaani ruokahuoneessa aamutallin jälkeen ennen kuin mies tukkaansa haroen meni keittiöön hakemaan kahvia. Kahvikuppinsa kanssa hän tuli seuraani jossa hetken sämpylää pyöriteltyään tiputti sen takaisin koriin.

- Huono olo kun ei ruoka maistu. En malttanut olla kiusaamatta Crisiä, joka loi minuun murhaavan katseen.

- Aino, turpa kiinni ja hae mulle toinen kuppi kahvia. Pliis.

Olin menossa hakemaan itselleni lisää teetä, joten nappasin tyhjän kupin miehen kädestä. Laskin höyryävän kupin miehen eteen ja pääsin uudestaan sämpylöiden kimppuun. Jälleen kerran huvittuneena mies katsoi kun söin monta sämpylää.

- Sinä ja sinun sämpyläsi. Uskomatonta, mutta totta. Tässä tovin kuluttua voitaisiin lähteä hakemaan bemari, se kun jäi kylille.

- Kyllä se sopii. Saa jotain muuta tekemistä kuin tuijottaa talon seiniä. Tylsiä tällaiset sairaslomat. Jupisin miehelle silmiäni pyöritellen.

Ajoimme hiljaisuudessa kohti miehen tuntematonta päiväkänni-paikkaa ja päädyimme Generalin eteen Fredericiassa. Tämä baari oli se paikka jossa olimme ensimmäisen kerran tavanneet. – Niin että tänne sitten tulit murheesi hukuttamaan.

- Haen avaimet sisältä, mutta odota tässä jos sattuukin et niitä ei löydy. Cris ohitti kommenttini loikaten autosta ulos.

Lyhyen hetken jälkeen mies tuli takaisin ja ojensi bemarin avaimet minulle. – Minä saan ajaa bemarin takaisin? Hihkuin miehelle.

- Lupasin että saat jossain kohtaa ajaa sillä luvallisesti. Joten ole hyvä, sinähän et ole enää montaa viikkoa täällä. Mies yritti hymyillä minulle, mutta minä en tätä yritystä edes huomannut sillä nappasin vain avaimet häneltä innosta kiljuen.

Loikkasin bemariin ja sivelin nahkaista rattia hymy huulillani. Beibe, se on taas sinä ja minä. Samassa puhelin soi taskussa ja Cris soitti minulle tien toiselta puolen. – Ajan sun perässä ja aja jumalauta rajoitusten mukaan. Hymistelin jotain luuriin ennen kuin tiputin sen apukuskin penkille. Starttasin auton jolloin äänien sinfonia täytti pääni. Huokaisin onnesta ja ihailin alla olevaa kulkupeliäni liiketilan ikkunoista. Vaihde silmään ja menoksi.

Pääsin motarille Audi heti peräpeilissä roikkuen. Vapaan baanan auetessa edessäni oli minun pakko painaa kaasu pohjaan. Moottori totteli ärjäisten käskyäni ja hyvin nopeaan olin reippaasti yli nopeusrajoituksen. Nautin ajamisesta, mutta pitkin hampain tiputin nopeuttani. Audia ei näkynyt missään ja tämä sai minut nauramaan ääneen. Tiesin tasan tarkkaa kuinka vihainen Cris on kun pääsisi talolle.

Kurvasin pihalle ja painoin vielä yhden kerran kaasua, että kuulin moottorin äänen. Kyllä v-moottori vain osaa olla upea. Haikein mielin sammutin auton, kun tajusin, etten ikinä enää ajaisi tällaisella autolla. Ehdin tovin odotella Crisiä bemariin nojaten. Miehen kurvatessa parkkiin viereeni näin jo hänen naamastaan, että saisin satikutia.

- Mitä helvettiä Aino? Sä häivyit kuin pieru Saharaan edestäni. Onko se noin vaikeaa noudattaa yhtä pyyntöä?

- On ja sitä paitsi ei vauhtia ollut kuin 180 km/h. Kuiskasin miehen korvaan ja annoin hänelle auton avaimien lisäksi suukon poskelle.

          - Aino!!! Mies huusi perääni kun tajusi kuinka lujaa olin ajanut äsken.

Omistan kuvan ja sen oikeudet

Kun ei voi unohtaa, osa XII

- Sitä paitsi, mitä minä teen miehellä joka ei edes ”avovaimolleen” tuo kukkia sairaalaan, kun he ovat kokeneet järkyttävän tragedian yhdessä. Sivalsin miehelle ja samassa huoneen ovi aukeni. Hoitaja toi minulle valtavaa kukkapuskaa ja asetti sen yöpöytäni reunalle. Puskassa oli mukana kortti, mutta en saanut selvää siitä. Suuni loksahti auki enkä toviin keksinyt mitään sanottavaa.

- Niin mitäpä sinä miehellä tekisit. Cris totesi ykskantaan hoitajan lähdettyä, kaivoi mukana tuomastaan kassista minulle suklaalevyn ja nakkasi sen vuoteelle. Kassin hän jätti tuolille kun poistui luotani sanaakaan sanomatta.

Tuijotin suljettua ovea monta minuuttia tajuamatta ensin mitä oli tapahtunut. Kun asia lopulta meni tajuntaan, minuun iski katumus. Olinko ollut liian jyrkkä miehelle? Karistin kuitenkin moisen mielikuvan, sillä mies oli ansainnut kaiken paskan minulta. Olihan mies särkenyt nuoren naisen, minun sydämeni, joka oli juuri ensimmäisen kerran elämässään kunnolla rakastunut. Puristin kynteni kämmeniin kun muistelin kuinka nuori hölmö hupakko olin tuolloin ollut. Ei enää ikinä, sen olin päättänyt kun olin tuolloin maannut asuntoni lattialla itkemässä lohduttomasti päivästä toiseen.

Käytyäni vessassa muistin kukkapuskan ja siinä olevan kortin. Otin kuoren käteen ja vedin sisältä valkoisen kortin jossa luki selvällä suomen kielellä ”olet ainoani. Rakastan sinua. Sinun, Cris”. Tuijotin korttia kauan ja jossain syvällä minussa jokin meni rikki. Hautauduin sänkyyn itkemään ja syömään miehen tuomaa suklaata, joka oli vielä kaiken lisäksi mun lempimakua.

Makasin vielä kaksi päivää sairaalassa ja Cris ei enää tullut minua katsomaan. Hänen jättämässä kassissa oli minun häneltä saama puhelin sekä laturi, minun toilettilaukkuni ja kotiutumisvaatteet. Niin ja kaksi suklaalevyä lisää. Jotka kaikki tuhosin sillä minun oli todella paha olla. En tiedä miksi, mutta niin minulla oli. Monesti minulla oli puhelin kädessä, että soittaisin miehelle, mutta ei minusta ollut soittamaan.

Vihdoin koitti kotiutumispäivä. Lääkärit olivat sinä aamuna aikaisin kierroksella ja minua hoitanut kirurgi haavojani katsottuaan tuumasi vain, että tikkien poisto reilun viikon päästä, otahan rauhallisesti kotona seuraavat viikot ja jälkitarkastus on kolmen viikon päästä. Niine hyvineen sain pukea omat vaatteet päälleni. Hoitaja toi minulle nipun papereita ja hän myös ystävällisesti kääri upean kukkapuskani paperiin minulle. Kiitin häntä hyvästä hoidosta ja suunnistin tavaroideni kanssa hissille saman tien.

Sairaalaan ulkopuolella hain tuttua autoa, mutta en nähnyt Crisin bemaria tai Audia missään. Käännyin takaisin sisään ja istuin aulaan odottamaan. Tunnin jälkeen vitutuskäyräni oli taivaissa, joten painuin uudestaan ulos. Olin jo painamassa puhelimesta hänen numeroaan, mutta sen sijaan tiputinkin puhelimen takaisin taskuun ja lähdin kävelemään kohti merenrantaa jonka näin edessäni. Päästyäni hiekkarannalle istahdin kivelle ja annoin tuulen hulmuttaa hiuksiani. Toivoin sen samalla hulmuttavan ajatuksenikin kasaan.

Kävelin pitkin rantaa pysähdellen aina välillä pitämään kivellä, penkeillä tai laiturilla istuen taukoa. Alavatsaani pakotti ja tikit kutitti, mutta päätin että kävelisin vain päämääräämättömästi eteenpäin. Tehtyäni monta tuntia näin tunsin kuinka puhelin taskussani värisi. Tiesin sen olevan Cris, mutta ei minusta ollut vastamaan. Ei sillä, että olisin hänelle vielä vihainen. Syy oli siinä, etten halunnut kohdata miestä. Vielä. Tiedän olevani raukkis, mutta suotakoon se anteeksi kaksi kertaa leikkauspöydällä olleelle.

Jatkoin matkaani kävellen öljysataman ohi ja tulin jonkun vanhan tehtaan laiturille, josta näki hyvin öljysatamaan. Puhelimeni värisi toistamiseen taskussani. Neljä kertaa mies yritti soittaa minulle, mutta sitten puhelimeni vaikeni. Pääsin laiturin päähän ja istuin pollarille katselemaan Pikku-Beltin siltaa, jossa autoja meni tasaisena nauhana. Suljin silmäni ja annoin auringon sekä tuulen ympäröidä minut. Oloni oli siihen nähden yllättävän hyvä vaikka olin kuolla viisi päivää aiemmin, koin kivuliaan keskenmenon ja olin onnistunut suututtamaan ainoan ihmisen joka tiesi, tunsi minut tässä maassa.

Selkäni takana auto jarrutti voimakkaasti. – Aino! Oletko sinä kunnossa? Kuului Crisin hätääntynyt ääni. Käännyin ääntä kohti ja näin Crisin ryntäävän luokseni autostaan. Mies kyykistyi eteeni vetäen minut tiukkaan halaukseen.

- Älä enää ikinä säikäytä minua noin! Onneksi hoitaja soitti sairaalasta kysyen, että olinko jo tullut kotiin sairaalasta? Hekin olettivat, että odotat minua, mutta olitkin jo lähtenyt kun hoitaja tuli seuraavan kerran huoneeseesi. Miksi et soittanut, niin olisin tullut hakemaan sinua?

- Ajattelin sinun olleen tietoinen, että kotiudun tänään mutta päätit olla hakematta minut. Sanoin miehelle hämilläni.

- Minä en ikinä jättäisi sinua pulaan, usko jo minua. Cris sanoi tiukentaen halaustaan.

- Cris, mun tikit! Rääkäisin juuri ennen kuin olo oli menossa tukalaksi.

- Anteeksi, olen vain niin onnellinen kun olet ehjänä ja tallessa. Nyt autoon niin käydään Burger Kingin autokaistalla. Cris sanoi hymyillen ja kiskaisi minut jaloilleen. Tunsin miehen hymyn selässäni kun hän huomasi, että olin ottanut hänen ostaman kukkapuskan mukaani.

Ruokapussien kanssa saavuimme Crisin talolle, jossa minua oli vastassa kolme iloista koiraa. Kaikista eniten sain olla Nemoa komentamassa, ettei se hyppisi minua vasten. Kävin kuitenkin ennen syömistä vielä moikkaamassa laitumella hevosia. Kalle painoi päänsä hartialle ja jouduin tovin hevosta paijaamaan ennen kuin se päästi minut lähtemään sisälle.

Istuimme lokoisasti sohvalla syöden roskaruokaa ja jutellen niitä näitä, mutta tiesin että jossain kohtaa mies ottaisi asian puheeksi. Olin pesemässä hampaita kylpyhuoneessa ja nostin yöpaitani helmaa joka paljasti pitkän, tikatun haavan alamahassani. Hajamielisesti sormeni vaelsi tikkejä pitkin ja ajatukseni harhautuivat sen päivän tapahtumiin. Mitä jos Cris ei olisi löytänyt minua? Olisinko kuollut tuona päivänä metsään? Yksin, oudossa maassa? Olisiko minua koskaan edes löydetty vai olisinko päätynyt petojen ruuaksi?

Havahduin siihen kun mies tuli taakseni kietoen hellästi kätensä ympärilleni. Tunsin kuinka hänenkin sormet hakeutuivat haavalleni ja hänkin äärimmäisen varovaisesti kosketteli tikkejäni. Nostin katseeni ylös haavastani ja katseemme kohtasivat peilin kautta. Näin miehen katseessa syvää surua ja samalla yksinäinen kyynel vierähti hänen poskelleen. Käännyin ympäri, loikkasin pesualtaan reunalle ja kiedoin jalkani miehen ympärille vetäen hänet ihan kiinni minuun. Tikit painoivat ilkeästi lihassani, mutta en välittänyt siitä. Pyyhkäisin miehen kyyneleen ja annoin hänelle suudelman poskelle. Sitten kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painoin pääni hänen olkaansa vasten.

Tunsin kuinka mies kietoi omat kätensä ympärilleni tiukemmin ja hautasi kasvonsa hiuksieni sekaan. Tunsin jotain kosteaa kaulallani ja tiesin miehen itkevän menetettyä vauvaa. Sitä en tiennyt että mies itki myös minun menettämistä. Tämä selvisi minulle vasta seuraavana aamuna, kun yöpöydälleni oli ilmestynyt avoin lentolippu Helsinkiin ja siitä Ouluun. Pomppasin sängystä lippu kädessä ihan liian äkäiseen ja alavatsassa vihlaisi saman tien. Tovin keräilin itseäni sängyn vieressä ennen kuin tohdin lähteä liikkeelle

Juoksin koko talon läpi, mutta en löytänyt miestä. Kolme koiraa seurasi perässäni touhujani joka paikkaan ja olivat ihan ihmeissään. Vihdoin älysin vilkaista ulos ja huomasin, että bemari on poissa. Missään ei näkynyt lappua mihin mies oli mennyt eikä mies vastannut soittooni. Helvetti soikoon! Kirjoitin hätäiseen lapun johon selitin, että käyn vain ajelulla. Nappasin Audin avaimet käteen ja vedin lähimmän takkini niskaan.

Autossa vielä katsoin oliko puhelimeeni tullut viestejä tai puheluita, mutta näyttö ammotti edelleen tyhjyyttään. Käynnistin auton ja v-moottorin 272 hevosvoimaa murisi minulle upeasti. Hymyilin tahtomattani, sillä en ollut vielä kertaakaan ajanut tätä upeaa autoa. Päätin käydä Vejlessä ja sinne myös käänsin autoni nokan. Ajaessa tarkistin että lompakossani oli kruunuja, joten voisin vaikka käydä jossakin ostoksilla. Halusin saada ajatukseni kuriin sillä mies ei ollut eilisiltana sanallakaan maininnut lentolippusta kotiin.

Vejlestä löysin 10 kruunun hömppäkaupan ja päätin mennä sinne. Kiertelin liikkeessä tunnin verran ja päädyin lopulta ostamaan yli 200 kruunulla kaikkea turhaa. Vähän väliä vilkuilin puhelintani, mutta mies ei ollut edelleenkään ottanut mitään yhteyttä. Kiukkuisena nakkasin kassin etupenkille ja lähdin niin rivakasti ruudusta että meinasin auton etukulmalla osua postilaatikkoon. Motarilla myös vauhtini meinasi nousta turhankin korkeaksi ja mieli teki vain polkaista lisää kaasua. Onneksi järki astui kehiin ja napsautin vakionopeudensäätimen päälle.

Kuvan ja sen oikeudet omistan minä

Kun ei voi unohtaa, osa XI

Jossain vaiheessa aamua Thor tuli tuuppimaan Crisiä hereille. Paniikissa mies pomppasi sängyssä istumaan ja etsimään puhelinta peittojen alta. Hän sen löysikin ja huokaisi helpotuksesta, kun puhelimessa ei ollut vastaamattomia puheluita. Lopen uupuneena mies raahautui keittiöön antamaan koirille aamupalan ja keittämään itselleen kahvia. Vahvaa kahvia.

Puolille päivin asti Cris joutui odottamaan puhelua sairaalasta. Tarkkailuosaston päähoitaja soitti kertoen, että minut oli tuotu sinne. Kuulemma viettäisin siellä tämän päivän ja jos mitään muutosta huonompaa ei tapahdu, pääsisin huomenna normaalille osastolle.

- Saanko tulla Ainoa katsomaan? Mies kysyi varovasti, joka nauratti hoitajaa kovin.

- Toki, mutta vain vähäksi aikaa. Hän on vielä kovin väsynyt eilisestä koettelemuksesta.

 Vauhdilla mies oli täysissä pukeissa ja pian bemarin nokka osoittikin kohti Fredericiaa. Miehen rintaa puristi se, että hän näkisi minut huonossa kunnossa, mutta tieto että pahin on nyt ohi, oli lohduttavaa. Minusta oli tullut jo niin osa Crisin jokapäiväistä elämää, ettei hän kärsisi menettää minua. Häntä puistatti ajatus kodista niin, etten minä olisi siellä. Hänen kanssaan.

Nukuin kun mies tuli viereeni, havahduin hereillä kun miehen lämpimät huulet koskettivat minun kuumaa poskeani. – Min elskede. Cris kuiskasi korvaani. Sanat lämmittivät mieltäni, mutta en vastannut hänen tervehdykseen muulla kuin hymyllä.

- Kuinka sinä voit? Cris istuutui sängyn vieressä olevalle tuolille.

- Kuin minut olisi valssattu paperikoneen läpi. Kahdesti. Ei vaan, väsyttää ja vähän ovat paikat arkana. Sain sanotuksi puolivakavalla naamalla.

- Tuo on hyvä merkki, kun jaksat vitsailla. Mies nauroi, mutta vakavoitui nopeasti.

- Joko sinulle on kerrottu mitä sinulle tapahtui? Cris kysyi katse minussa. Minusta tuntui kuin se vähäinenkin happi olisi imaistu keuhkoistani. Cris tietää, Cris todellakin tietää minun olleen raskaana. Perkele, tämä ei ole hyvä juttu!

Niin, olin vähän aikaa sitten kuullut mitä minulle oli tapahtunut: Kohdun ulkopuolinen raskaus, revennyt munanjohdin, sisäinen verenvuoto ja menetetty munanjohdin. Olin vain nyökännyt lääkärille ja yrittänyt olla surullisen näköinen. Todellisuudessa sisimmässäni olin vain äärimmäisen kiitollinen, että en ollut enää raskaana. Myöskään en surrut menetettyä torveani. Olin jo luopunut vauva-haaveista kun ei tuota isäntääkään tupaan ollut ilmestynyt, joten mitäpä minä silläkään tekisin.

- Kyllä, sisäinen verenvuoto joka uusiutui jonkun suonen jäätyä vuotamaan. Sanoin mahdollisimman diplomaattisesti katsoen miestä.

- Aino, sinä tiedät kyllä mitä tapahtui tarkemmin ja sinä tiedät, että minä tiedän. Joten lopetetaanko kaartelu, käykö? Sano minulle, ettet tiennyt tästä raskaudesta ja että se tuli sinulle yhtä isona yllätyksenä kuin minullekin.

- Tiesin raskaudesta. Tein testin tuossa reilu kuukausi sitten. Totesin kärkkäänä miehelle. Halusin satuttaa häntä niin kuin hän on satuttanut minua, ja nyt minulla oli ase siihen. Cris on äärimmäisen lapsirakas, hänellä oli monta lasta eri naisten kanssa. En edes tiennyt kaikkia hänen lapsiaan, enkä halunnutkaan. Silloin kun olimme yhdessä, olin ollut tekemisissä vain kahden kanssa. Agnetan ja Crisin lasten, Klauksen ja Klaran.

- Arvasin. Minä jotenkin arvasin tämän. Sinulla ei sitten ollut mitään ehkäisykapselia käytössä? Näin että sanomiseni oli osunut ja uponnut mieheen, sillä Cris murjotti selkeästi.

- Oli, otatin sen pois puoli vuotta sitten kun ei ollut seksielämää. Naurahdin muistolleni kun kapselia pois ottava mieslääkäri erehtyi kysymään miksi otin pois toimivaa kapselia. Hyvä oli, ettei tämä herra vetänyt skalpellilla lisävetoa käteeni. Minä kun kerroin että minun toosani kasvoi jo sammalta, kun ei ole vieraita sillä saralla.

- Aino, miten sinä voit ottaa tämän näin kevyesti? Oletko jossain shokissa tai kieltämisen tilassa? Cris juputti minulle hiljaa.

- Yksi torvi sinne tai tänne. Mitä tulee tähän raskauteen niin parempi se on näin. Sinä tiedät tasan tarkkaan kuinka olisit käyttänyt sitä minua vastaan. Joten nyt sinä et vain saanut lisäaseita. Sihahdin kuivien huulieni välistä.

Onneksi hoitaja tuli samalla paikalle sanoen, että minun pitäisi levätä. Cris nousi ylös ja suuteli minua poskelle kuiskaten korvaani, ettei tämä jäisi tähän. Hymyilin vain leveästi miehelleni ja huikkasin perään, että huomenna on syytä tuoda kukkia ja suklaata kun olen normiosastolla. Se ilme minkä Cris loi minuun ovelta, ennen lähtöään oli korvaamaton.

- Saisinko vettä, kurkkua kuivaa? Kysyin hoitajalta ennen hänen lähdettyään vuoteeni viereltä.

- Toki kultaseni. Jos saan sanoa, niin kyllä sinulla on sitten komea sulhanen ja äärimmäisen rakastava. Nainen huokaisi ja katsoi Crisin perään. Hyvä ettei itsellä mennyt vedet kurkkuun, kun tämän kuulin. Oli lähellä etten sanonut tälle noin 40-vuotiaalle hoitsulle, että ota vain sillä saat tuon miehen viedä ihan milloin haluat.

Loppupäivä menikin torkkuessa pienessä kuumehoureessa ja televisiota katsoessa. Illasta otettiin jo kipupumppu pois ja suurin osa tippaletkuistakin hävisi. Antibiootit menivät edelleen neljän tunnin välein ja pissapussi pysyi samoin kuin neste-tippapussi. Minä kun en saanut vielä sängystä nousta. Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että ruokani oli nestemäistä. Sekös mua korpesi, sillä kroppani huusi kunnon ruokaa. Helvetti, täältä kun mä pääsen niin Cris saa viedä minut Burger Kingiin. Se on päätetty se.

Olin myös huomannut, että minun sairaalarannekkeessa oli nimenä Aino Aho. Ovela veto Crisiltä, sillä minun oma nimeni, Aino Elf, olisi taatusti herättänyt jonkun huomion jossain kohtaa. Jostain syystä en alkanut tätä korjaamaankaan, varsinkin kun eihän minulla ollut mitään virallisia papereita mukanani täällä Tanskassa. Jos alkaisin höristä, että minut on kidnapattu tänne, niin voisin löytää itseni aivan muualta kuin kirurgian osastolta.

Aamulla minut siirrettiin normaalille osastolle, jossa vihdoin saan syödä kunnon ruokaa ja luvan nousta jalkeille kunhan pissapussi oli ensin poistettu. Tämä tapahtui tosin kahden hoitajan avustamana, mutta kylläpä teki hyvää seistä. Alavatsaa pikkaisen kivisti ja tikit kiristivät, mutta ihan sama sillä olin jalkeilla. Sain myös luvan käydä vessassa, mutta vain avustettuna joten joka kerta minun pitäisi soittaa kelloa.

Makoilin sängyllä ja mietin, että kuinkahan kauan joutuisin täällä happanemaan kun huoneen ovi aukeni ja Cris tuli ovesta peremmälle. Great, just great! Mä en jaksaisi alkaa vääntää miehen kanssa sitten alkuukaan. Ja sitä oli tulossa, sen näki miehen naamasta.

- Kuinkas täällä voidaan? Mies sanoi kärkkäästi. Huoh, että tuolla linjalla. Sehän tätä asiaa helpottaa järin paljon.

- Oikein hyvin. Olen saanut ruokaa ja teetä, käynyt aamukävelyllä ja vessassa. Entäs sinä? Kysyin pirteästi pää kallellaan Crisiä katsoen.

- Yksi elämäni surkeimmista öistä. Mies tunnusti ja siitä tiesin, että olin onnistunut satuttamaan häntä. Jes, piste minulle. Saapahan mies maistaa omaa lääkettänsä, mokomakin sydämenmurskaaja ja unelmian talloja. Minun elämäni pilaaja.

- Sellaista se on välillä. Minä nukuin mainiosti, kiitos kysymästä. Lisäsin vettä myllyyn.

- Miksi teit sen? Miksi salasit raskautesi? Me olisimme voineet välttyä tältä jos olisimme käyneet positiivisen raskaustestin jälkeen lääkärissä. Mies tivasi surun murtamana.

- Siksi kun minä EN HALUA lasta sinun kanssasi. Minä en halua mitään tätä. Sinua, meitä. Minä haluan vain kotiin, takaisin omaan elämääni. Oliko se nyt tarpeeksi suoraan sanottu? Sähisin kiukkuisena mulkoillen miestä.

- Niin minä asian arvelinkin olevan, mutta kuulla se nyt noin suoraan. Cris huokaisi ja nojasi kasvonsa käsiinsä.

Kuva: https://pxhere.com/en/photo/609317

Kun ei voi unohtaa, osa V

Olin kompastua hämärässä oven takana makaaviin kahteen koiraan, jotka hämmästyneenä nostavat päätänsä tuijottaen minua. Nopeasti kumarrun rapsuttamaan molempia ja päätän pukea vaatteeni niiden vieressä lattialla istuen. Näin viestitän niille, että en ole millään muotoa uhka tai vieras talossa. Se oli hyvä idea sillä koirat rauhoittuivat.

Koirat ovat ilmeisesti Crisin metsästyskoiria, karkeakarvaisia saksanseisojia. Hienoja yksilöitä molemmat olivat, hyvässä karvassa ja lihassa. Sekä äärimmäisen ystävällisiä, sillä vaatteiden pukemisesta ei meinannut tulla mitään. Sain valtavasti märkiä nuolaisuja naamaan ja pelkäsin, että Cris heräisi siihen kynsien rapinaan mikä koirien tassuista lähti. Onneksi olin pian pukenut päälleni ja pääsin etenemään äänettömästi eteiseen.

Eteisessä nappasin ensimmäisen takin joka käteen sattui ja kuinka ollakaan takin taskussa oli autonavaimet. Täydellistä, tuumin mielessäni. Koirat olivat seuranneet minua eteiseen. Mietin kuumeisesti kuinka estää niitä sinkoamasta minun perääni ulko-ovesta kun kiskoin minun kokoani olevia tennareita jalkaan. Koirat tuskin ymmärtävät suomea tai englantia. Sitten onneksi muistini kätköistä nousi tanskankielinen käskytyssana: paikka.

Sihautin käskevällä äänellä komennon ja ihmetyksekseni koirat tottelivat, kun aukaisin ulko-oven. Ne jäivät seistä pönöttämään korvat höröllä paikoilleen. Ovi narahti pahaenteisesti ja minusta todella kovaäänisesti, mutta en enää välittänyt siitä. Olin nimittäin vihdoinkin talosta ulkona. Hiljaa vedin oven perässäni kiinni ja varoin visusti ettei se kolahda liian lujaa.

Piha oli tyypillinen vanhan maatalon sisäpiha, jossa päätalon ympärillä oli navetta ja kaksi muuta maatilan rakennusta, uskoisin että ne ovat varastoja. Heti talon edessä oli kaksi autoa parkissa. Kaivoin taskusta auton avaimet ja painoin lukkojen aukaisunappia. Bemarin vilkut välähtivät aamun hämärässä ja kiitin mielessäni, että makuuhuoneessa oli hyvät pimennysverhot. Hymyilin itsekseni sillä en ollut koskaan päässyt ajamaan noin upeaa autoa kuin nyt pääsisin. Kyseessä oli nimittäin vauhtihirmu M5.

Rivakasti kävelin auton luo ja aukaisin oven. Olin jo menossa autoon kun olin kuulevinani navetasta hevosen hirnahduksen. Istuin autoon ja olin  starttaamassa autoa, mutta sitten hevosihmisen uteliaisuus voitti. Varsinkin kun muistin edellisillan keskustelun Crisin kanssa. ”…ja hevosesi kanssa.” Ei helvetti, halusin nähdä hevosen edes vilaukselta ennen lähtöäni.

Nousin autosta ja vilkaisin taloa pelko kurkkua kuristaen. Edelleen hiljaista eikä mitään liikettä missään. Hiivin navetan ovelle ja aukaisin sen hiiren hiljaa. Astuin sisään ja pysähdyin oven suuhun. Vedin sisääni ihanaa tallin tuoksua. Tallissa tuoksui hevonen, heinä, olki, nahka ja kaura. Annoin silmien tottua hämärään ja samalla vilkuilin ympärilleni. Navetta oli kokenut täyden muodonmuutoksen ja siitä oli tehty moderni kahden hevosen talli. Isommasta karsinasta kurkki tumma hevosen pää. Lähestyin hevosta varovasti. Huomasin karsinan ovessa nimikyltin, josta luin että hevonen oli ruuna nimeltä Caesar II. Ikää hevosella oli kahdeksan vuotta ja rodultaan herra oli tanskalainen puoliverinen. Omistajaksi oli merkitty minut.

Tämä salpasi hengityksen ja minun oli nojattava karsinan oveen. Minulla oli oma hevonen! Tästä olin haaveillut siitä asti kun oli alkanut 6-vuotiaana ratsastamaan Männikön tallilla. Uteliaana hevonen tuli heti tutkimaan kuka minä olin. Silmäilin hevosta ja huomasin heti, että kyseessä oli todella upea, jalo ilmestys. Taputin hevosta kaulalta ja ruuna laski päänsä olalleni puhaltaen lämmintä ilmaa niskaani. Viereisestä karsinasta kuului myös kahinaa joten vilkaisin myös sinne ja siellä oli maailman suloisin pieni poni. Täytyi olla Ceasarin tallikaveri.

Samassa ilmeisesti valjashuoneesta alkoi kuulua pahaenteisestä murinaa ja jokin raapi ovea. Se kolmas koira, tajusin saman tien! Luikahdin nopeasti tallin ovesta ulos ja salpasin oven huolella kiinni. Kiirehdin takaisin autolle. Onneksi talo näytti edelleen hiljaiselta. Istahdin auton istuimelle ja sivelin vauhtihirmun rattia. Toivottavasti saisin pidettyä tämän kaunottaren tiellä jos joudun ajamaan lujaa, sen verta on hevosia ja vääntöä tässä kaunottaressa.

Silmäni iskeytyivät heti isoon ajotietokoneen näyttöön. Mahtavaa, tässä kamppeessa olisi navigaattori. Minulla kun ei ole hajuakaan missä olen ja miten pääsen täältä pois. Se on satavarma, että Cris herää kun lyön tämän auton moottorin käyntiin ja kaasuttelen pois pihalta. Vilkuilin bemarin vieressä olevaa autoa, se oli Audin iso maasturi. Hieno auto sekin, mutta ei siinä ole lähellekään niin paljon tehoja kuin tässä joten ei mies ainakaan ajamalla minua kiinni saa. Sen olen päättänyt.

Keräsin itselleni voimia tulevaan koitokseen ja painoin vapisevalla sormella start-nappia. V8-moottori jyrähti käyntiin sellaisella voimalla, että sydämessäni jysähti. Moottori murisi matalalta ja se oli upea, seksikäs ja ennen kaikkea alkukantainen ääni. Valitettavasti en voinut jäädä sulosointuja kuuntelemaan pitemmäksi aikaa vaan laatikosta pakki päälle ja helvettiin täältä. Käskytin autoa ja hiekka lentäen lähdin pihasta. Ihan pelkällä aavistuksella otin käännöksen oikealle. Luojalle kiitos se oli fiksu päätös, sillä tie vei isommalle tielle. Siitä käännyin summan mutikassa vasemmalle.

Ajelin tovin kauemmaksi Crisin talolta ennen kuin uskalsin alkaa näpyttelemään navigaattoria. En tiennyt oliko Koldingissa poliisilla omaa asemaa, mutta muistin että Fredericiassa oli joten päätin että sinne oli turvallisempi mennä. Joten hain navigaattorilta Frederician poliisiaseman, joka löytyikin osoitteesta Nørre Voldgade 22. Matkaa oli vajaa 40 kilsaa. Vilkaisin auton bensatilannetta ja ilokseni huomasin, että tankki oli melkein täynnä. Ongelma olisi tietysti se, että poliisiasema aukeaisi vasta klo 8 ja nyt se oli vasta kuusi, matkaan menisi noin 40 minuuttia.

Pitäisi siis ajella pitkin Fredericiaa ennen poliisiaseman aukeamista. Mutta ensin pitäisi päästä sinne asti, sillä Cris olisi taatusti jo perässäni. Tosin minun etuni oli se, että mies ei yhtään tiedä missä olin. Silti joka ikinen auto joka tuli minua vastaan, sai karvat pystyyn niskassani ja vilunväreet juoksemaan pitkin selkäpiitäni. Halusin niin pois täältä.

Saadakseni hermoni kuriin, käynnistin auton äänentoistojärjestelmän ja paikallisen radiokanavan tunnus lävähti ruutuun. Rihannan ja Eminemin äänet täyttivät auton heidän laulaessa yhteistä hittibiisiään ”Love the way you lie”. Naputin rattia ja lauloin kovaäänisesti mukana kunnes ajatukseni pysähtyi kappaleen sanoihin. ”Now I know we said things, did things. That we didn't mean and we fall back into the same patterns. Same routine, but your temper's just as bad, as mine is. You're the same as me, but when it comes to love, you're just as blinded. Baby please come back, it wasn't you. Baby it was me, maybe our relationship isn't as crazy as it seems.”
Ärtyneenä napsautin radion pois päältä ja puhisin kiukkuisena. Piti tuostakin kappaleesta tulla Cris mieleen, ja miksi juuri nyt. Monet kerrat olen kipaleen tahtiin tanssinut yökerhossa eikä kappaleen sanomassa ollut koskaan mitään ongelmaa minulle. Mutta nyt, kappaleen sanat upposivat minuun kuin kuuma veitsi voihin. Miten yksi ihminen voikaan painella oikeita nappeja minussa?

Vähän ennen kuin minun piti kääntyä sille tielle josta pääsen nousemaan ramppia pitkin moottoritielle, bemari sai saman mystisen virtojen katoamiskohtauksen kuin minun omakin auto Suomessa. Se vain sammui. Ohjasin auton pientareelle. Yritin startata autoa uudestaan, mutta mitään ei tapahtunut. Ei yhtään mitään! Hakkasin käsillä rattia ja huusin suoraa huutoa pettymyksestä. Tämä ei ole todellista. Mikä ihmeen kirous minulla on autojen kanssa? No, ei kait se auta muuta kuin liftata tieni Fredericiaan.

Samassa näin taustapeilistä kun jotenkin tutunoloinen Audi lipui taakseni. Mitä helvettiä täällä tapahtuu, ähkäisin ääneen kun näin Cris istuvan kuskin paikalla Audissa. Kuinka Cris voi olla täällä? Mistä mies voi tietää minun olevan juuri täällä? Sitten minulla välähti. Bemari on hänen autonsa, joten totta kai hänellä on, jäljitin omassa autossaan. Minä helvetin idiootti en muistanut kuinka konkari Cris on näissä hommissa. Hän on jenkkiarmeijan kouluttuma eliittisotilas ja tehnyt sitä työtä koko elämänsä.

Samassa mies aukaisi kuljettajan oven. – Lähdit sitten aamuajelulle? Mulkaisin Crisiä niin kiukkuisesti kun saatoin sanomatta sanaakaan, mutta mies vain nykäisi minut autosta ulos taluttaen minut Audin etupenkille. Cris istutti minut voimallisesti penkille ja ilme kertoi, että parempi pysyä vain aloillaan. Hän haki bemarin avaimet autosta ja lukitsi auton. Sitten hän hyppäsi Audin ratin taakse yhdellä sulavalla liikkeellä. Hän vilkaisi tielle ja pyöräytti autolla vihaisen u-käännöksen.

Kuva: https://pxhere.com/fi/photo/1286289