Helposti syttyvää

Hätkähdin äkillistä ovenpamausta selkäni takana ja äkäistä kysymystä siitä, että mitä oikein teen täällä? Olin ollut aivan varma, että olin ainoa ihminen projektiparakissa tähän aikaan aamusta. Puhumattakaan siitä faktasta, että nyt on sunnuntai jolloin pelkkä vuoron väki on töissä. Mutta ei, nyt olin saanut seuraa ja partaveden tuoksusta päätellen tiesin kyllä tasan tarkkaan että kenestä.

Varmistin asian vielä vilkaisemalla ikkunasta ulos parkkipaikalle ja kyllä. Musta urheiluauto kiilteli kevätauringossa parkkipaikalla. Auton näkeminen sai minut ärtymään entistä enemmän, tyypillinen miehisen miehen auto. Auto, jonka turbomoottorin vihellys huusi seksiä, valtaa ja rahaa. Tätä kaikkea selkäni takana seisova mies oli.

Tämä havainto sai oloni jokseenkin huolestuneeksi sekä vienoisen punan nousemaan poskilleni sillä olinhan loppujen lopuksi luvatta hänen työhuoneessaan. Suljin silmäni enkä antanut epätietoisuuden tai pelon vallata mieltäni. Minulla oli tehtävä, tehtävä jossa minun pitäisi onnistua.

Käännyin ilme tiukkana viivana ympäri ja kohtasin jylhäilmeisen miehen jota en olisi nyt halunnut nähdä lainkaan. Pelkkä miehen näkeminen nosti verenpaineeni huimiin lukemiin ja puristin käsissäni olevia minulle elintärkeitä papereita voimalla, joka taatusti miellyttäisi työterveyshoitajaa käden puristusvoimatestissä. Edessäni nimittäin seisoi hiukset suihkun jäljiltä vielä kosteana tehdasprojektimme voimakastahtoinen projektipäällikkö Erkka. Päällikkö, joka rautaisella otteella ohjasi tätä projektia kohti maalia keinolla millä hyvänsä, nimenomaan kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Olin kuullut muilta työntekijöiltä millainen mies Erkka on niin hyvässä kuin pahassa. Vuoro-operaattorit pelkäsivät miestä ja tämän mahtikäskyjä, käskyjä joita heidän ei tarvitsisi edes totella. Silti mies sai jotenkin operaattorit sinkoilemaan sinne tänne minne ikinä hänen armonsa suvaitsi käskeä. Jopa tuleva tehtaanjohtajamme juoksee Erkkaa pakoon pitkin tehdasaluetta peläten oman paikkansa puolesta. Se ei ollut mikään huhu, että kuinka monelle tämä mies oli projektiensa aikana potkut hommannut. Sekin oli valitettavan tuttua, että mies sai alaisensa kyyneliin tylyillä ja kovilla, turhilla kommenteilla. Minusta tämä oli ennennäkemättömän törkeää, itkettää nyt aikuisia ihmisiä työpaikalla.

 Minä, tulevan tehtaan tuotantopäällikkö, olin kuitenkin projektipäällikkömme terävä kivi hänen kengässään. Minä kun en kuvia kumarrellut enkä antanut miehen tittelin säikytellä minulle annettujen tehtävien tekoa. Tein työni niin kuin se minulle oli annettu, mutta päivä päivältä Erkka oli tehnyt siitä vaikeampaa omalla asenteellaan ja käytöksellään. Kiistamme ja taistelumme olivat jo kaikkien huulilla ja tilanne olikin eskaloitunut kokonaisvaltaiseksi sodaksi. Nyt olimme saavuttaneet sen pisteen, että tälle oli tultava loppu. Minä en sietäisi enää ainuttakaan poikkipuolista sanaa tältä työmaan kruunamattomalta keisarilta.

Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus kun Erkka asteli luokseni saalistajan jäntevin askelin. Hänen silmissään kiilui järkähtämätön, jopa pelottava päättäväisyys. En kuitenkaan antanut tämän taivaallisen komean Alexander Skarsgårdin suomalaisen kaksoisolennon hämätä itseäni, vaan pidin oman katseeni visusti kiinni miehen silmissä. Viestitin hänelle uhmakkaasti leuka koholla etten pelkäisi häntä. Olin tullut voittamaan tämän sodan.

- Olet tainnut, Pilvi, eksyä väärään huoneeseen. Erkka lausahti voima äänessään.

- Ehkä olen, ehkä en. Lausuin hitaasti ja tuijotin hievahtamatta miestä hänen tumman sinisiin silmiinsä. Valitettavasti se oli kuitenkin minä kun jouduin painamaan ensimmäisenä katseeni alas. Erkan katse oli häikäilemättömän polttava ja syvälle sieluun asti porautuva. Tämän miehen katseen alla nainen on muovailuvahaa, josta mies muotoilisi sellaisen lopputuloksen joka miellyttäisi vain nimenomaan häntä. Hänelle muut ihmiset olivat kulutustavaraa.

Ympärillemme oli kehkeytynyt sähköä ritisevä kenttä, jonka verkossa me molemmat varovaisesti taiteilimme eteenpäin toistemme liikkeitä seuraten. En tiedä pelkäsinkö enemmän sitä, että saisin sähköiskun näpeilleni vai jäisin toiseksi tämän miehen karismalle. Erkka tiesi tasan tarkkaan millainen hänen vaikutusvaltansa on ihmisiin. Hänen jumalainen ulkonäkönsä teki hänestä pysäyttämättömän ja siihen kun lisätään päälle hänen kykynsä manipuloida ihminen omaan tahtoonsa, hän oli pelottava vastustaja.

- Haluaisin kovin tietää mitä teet työhuoneessani? Mies murahti matalasti ja tuli ihan kiinni minuun. Liian lähelle, jos minulta kysytään mutta pysyin paikoillani. Minua sinä et tuolla tempulla säikäytä.

Tosin kehoni reagoi saman tien Erkan maskuliiniseen charmiin nostaen sydämeni sykettä korvia huumaavalle tasolle. Sydän takoi rinnassani kuin sotarumpu joka lähettäisi urheat soturimiehet kuoleman kentille. Tovin jouduin keräämään ajatuksia niiden hajotessa tuuleen kuin tuhka, etten paljastaisi korttejani miehelle liian aikaisin.

Väläytin vaarallisen, naisellisen hymyn: - Tulin tekemään lopun sinun valtakaudestasi tällä työmaalla. Puristin löytämiäni papereita kädessäni kuin pelastusrengasta. Ne olivat se pelastus, joka toisi rauhan tälle työmaalle. Mutta ennen kaikkea se olisi minulle pelastus, sillä nämä todisteet veisivät tämän vaarallisen miehen kauas minun elämästäni.

Kuulin kuinka mies vetäisi kiivaasti henkeä ja hänen olemuksensa valpastui. Tämä mies rakasti haasteita ja minä olin ollut aina sellainen, nyt vielä enemmän kuin koskaan. Otin meitä erottavan viimeisen askeleen ja painoin sormeni miehen tiivistä rintaa vasten. Tunsin sormeni alla lihaksen hennon värähdyksen ja hymyni syveni entisestään. Osaan minäkin tätä peliä pelata, ajattelin voitontahtoisena.

- Luuletko todella, että sinusta on siihen? Erkka väläytti charmantin hymyn, joka ei kuitenkaan ulottunut silmiin asti. Silmiin, jossa oli vaanijan valpas katse. Tämä mies tässä oli saalistaja luihin ja ytimiin asti. Enkä suunnitellut jääväni saaliiksi tällä kertaa.

       Nyt minun hymyyni tuli aimo annos itsevarmuutta. Puraisin alahuultani ja nojauduin lähemmäksi miehen korvaa kuiskaten hiljaa. – Tiedän että on.  

Luovan kirjoittamisen kurssin kotitehtävä

Päätin pitkästä aikaa osallistua luovan kirjoittamisen kurssille ja onhan se kiva huomata, että oma mielikuvitus ja tajunnanvirta on edelleen olemassa. Välillä sitä aina kyseenalaistaa, että kirjoittaako sitä koko ajan samoista asioista... Mutta ehkä se on myös minun tyylini, kirjoittaa aiheista joista tietää/taitaa/osaa tai on kokemuksia.

Mutta viime kerralla tuli kotitehtäväksi kirjoittaa yhden sivun teksti, jostakin asiasta jossa tehdään jotakin väärää (valehdellaan, varastetaan auto yms). Kirjoituksessa pitää käyttää mahdollisimman paljon kerrontaa ja aistihavaintoja. Myöskään teon motiviia ei saa kertoa suoraan, vaan antaa vihjeitä... Tässä minun versioni.

Puristin käteni nyrkkiin ja veri virtasi kuumana suonissani. Adrenaali kohisi aivoissani huumaavasti saaden aistini ylivirittymään. Tunsin sillä hetkellä olevani luomakunnan kuningas ja kaikkien on kumarrettava edessäni. Naurahdinkin matalasti, olinko minä voittamaton. Sitten huomasin veren käsissäni ja mahaani laskeutui pelko. Olin ollut niin silmittömän raivon, itsesuojeluvaiston ja kiihkon vallassa. En ollut tuntenut kipua, katumusta tai väsymystä. Vietit olivat ottaneet minusta otteen kuin räsynukesta.

Jalkani pettivät alta saaden minut lysähtämään kasaan. Minulla ei ollut yhtään voimia jäljellä nousta vaan jäin siihen makaamaan. Viileään, sateen kastelemaan maahan jonka kylmyys tunkeutui syvälle sisimpääni. Yritin muodostaa muistikuvia, mutta kaikki oli yhtä höttöä päässäni. Pelkkiä irrallisia ajatuksia, sanoja, muistikuvia. Jouduin jopa tovin miettimään omaa nimeäni ennen kuin muistin sen. Hoin sitä mielessäni kuin pelastavaa mantraa, joka estäisi minua hukkumasta kokonaan.

Suljin silmäni ja tunsin saman tien kuuman, pahanhajuisen hengityksen niskassani. Tunne oli niin todellinen, että vauhdilla vääntäydyin kontalleni oksentamaan. Ulos tuli hyvän ystävän tarjoama kolmen ruokalajin illallinen ja puoli pulloa viiniä. Kallista, ranskalaista valkoviiniä suoraan Loire-joen loivilta rinteiltä. Nyt enää jälkiruokana olleen crème brûléen kermainen maku poltteli huulillani happamana.

Huojuen nousin seisomaan ja ihmettelin rikkinäisiä sukkahousujani, puuttuvaa korkokenkää ja revittyä jakkuani. Nostin käteni lähemmäksi kasvojani ja haistoin niistä huokuvan rautaisen veren tuoksun. Tuijotin eri suuntiin sojottavia rystysiäni. Jostain kumman syystä en tuntenut kipua vaikka selkeästi ne olivat murtuneet. Samassa kirkas valo välähti kasvoilleni poliisi-sanan saattelemana ja kirkaisten nostin käteni silmien eteen. Tämä suojaava ele sai minut lentämään muistoissani siihen kun joku tumma hahmo hyökkäsi kimppuuni kaataen minut maahan. Tämä hahmo raateli ja repi, mutta minä pistin hanttiin. Kaikin voimin, ja olin selvinnyt voittajana.

Isäni hevonen

Käänsin auton tutulle pihatielle. Oli juhannus ja joka paikassa tuoksui kesä, vehreys ja lämpö. Aukaisin auton ikkunan ja vedin keuhkot täyteen raikasta maalaisilmaa. Hiljensin autoradion, sillä kovana soivan rokin sijaan halusin kuunnella lintujen laulua, laiskan kesätuulen kuiskintaa koivunlatvoissa ja puhdasta rauhaa. Pysäytin auton korkeana tuulessa huojuvan heinäpellon laitaan. Kaivoin kassistani punaposkisen omenan ja astuin ulos aurinkoon. 

Heinän keskellä seisoi liinakkoharjainen vanha hevonen karva kiiltäen. Hevosen suu jauhoi tasaiseen tahtiin tuoretta heinää. Pitkä häntä huiski ötököitä kauemmaksi. Auton oven pamahdus sai läsipään nousemaan heinikosta. Hetken hevonen arpoi tulijaa kunnes tunnisti pellon laidalla seisovan hahmon. Pian hevonen oli korskeassa ravissa ja häntä kaarella höristen juoksi aidan viereen.

Pujahdin lankojen välistä pellolle ja suljin lempeän, vanhan hevosen pään syliini. Nuuhkin tuttua hevosen tuoksua itseeni kuin keräten voimia. Ojensin hevoselle omenan ja kohta oli omenasta vain vaalea vaahto jäljellä hevosen suupielissä.

Hetken mielijohteesta nappasin aimo tukun vaaleita jouhia käteen ja heilautin itseni hevosen selkään. Tovin hevonen haisteli jalkojani, mutta kääntyi pyynnöstäni ympäri nostaen keinuvan laukan. Puristin hevosen paksua harjaa käsissäni ja pysyin kuin pysyinkin selässä laitumen rintille saakka.

Kiitin hevosta rapsuttamalla tätä korvan takaa ja loikkasin alas. Pienen hetken vielä nojailin hevosen lämmintä kuvetta vasten ja imin itseeni pehmeää hevosen tuoksua. Tuoksu vei mennessään vuosien taakse, niin tukkimetsälle kuin rekiajeluille ja uittoreissuille isän kanssa. Oloni oli aina turvallinen isän kyydissä, hevosen askeltaessa varmana edellä minne tahansa isäni pyysi sitä menemäänkin.

Aukaisin rintin ja astuin tutulle pihamaalle. Näin hyvin hoidetun pihan istutuksineen, hedelmäpuineen ja marjapensaineen. Tallin vieressä oli perunamaa jossa perunapenkit oli säntillisesti rivissä. Pihan perällä koivukujan päässä, puiden suojassa oli punainen talo. Pieni talo, jossa oli vain tupa ja keittiö sekä yläkerran vinttikamarit. 

Talon takana kimmelsi sinisenä kesän auringossa järvi, jonka rannalla oli vanha, hiukan vinossa oleva harmaantunut saunarakennus. Kuinka hyvät löylyt sen yli satavuotiaasta kiukaasta tulikaan ja kuinka nautinnollista oli laiturilta loikata viileään veteen kuumien löylyjen jälkeen. Terassilla nautittu saunaolut kuunnellen isäni hevosjuttuja kruunasi kokonaisvaltaisen nautinnon.

Puistelin päätäni, nyt ei ollut aika vaipua muisteloihin saati alkaa lämmittää saunaa. Päättäväisesti suuntasin askeleeni tallia kohti. Tallin ovi oli yhtä raskas kuin ennenkin joten jouduin ponnistelemaan voimani äärimmilleen ennen kuin ovi narahtaen suostui aukenemaan, ja tuttu, turvallinen tallintuoksu lehahti sieraimiini. 

Astuin viileään talliin. Sivelin tallihuoneessa hyvin öljyttyjä ja hoidettuja hevosen varusteita. Suitset olivat uudet, mutta satula oli sama armeijansatula mikä hevosella oli aina ollutkin. Valjaatkin olivat vanhat, mutta silti hyvässä kunnossa ja täysin toimivat. Huokaisten päästin längistä irti.

Kurkkasin tallin puolelle, jossa hyvä järjestys ja siisteys jatkuivat. Käytävällä ei ollut heinänkorttakaan, vesiämpärit olivat omassa nurkassa ja rehut puulaatikoissa omassa paikassaan. Karsinan ovessa roikkuivat siniset päitset ja riimunaru. Korissa olivat harjat putsattuina tarkasti omassa järjestyksessään.

Silitin karsinan ovessa olevaa puisen nimikyltin koholla olevia kirjaimia. Muistan kun isä teki nimikylttiä tuvan pitkän pöydän ääressä. Ori Roope-poika oli silloin vasta tullut taloon ja nuorella herralla oli ikää tuolloin 1,5 vuotta. Talli oli Ropun koti ja orin hyvästä hoidosta vastasi hevosen isäntä vuoden jokaisena päivänä.

Tunsin kuinka kyyneleet pyrkivät silmäkulmiini mutta sain taisteltua ne takaisin. Minulla oli vielä paljon tehtävää, nyt ei ollut itkun aika vaan nappasin tallin seinässä roikkuvasta naulasta ison, ruskean avaimen. Avain painoi paljon kädessäni kuin myös sydämessäni astuessani takaisin pihan lämpöön tallin viileydestä.

Potkaisin kenkäni jalasta ja pyrähdin avojaloin nopein askelin talon rappusille. Nousin huojuvat puurappuset ja siirsin oven edessä merkkinä olevan luudan sivuun. Työnnän avaimen lukkoon ja yllättävän keveästi avain pyörähtää lukkopesässä. Hymähdän kun huomaan aseöljypullon verannan ikkunalla. Olisihan se pitänyt tajuta.

Kastelin verannalla olevat kukat ja hyvin nopeasti ne nostavat nuokkuvat päänsä kurkotellen kohti kesän aurinkoa. Tartun tuvan oven ripaan ja ovi päästää narahduksen kun kiskaisen sen auki. Sisällä on lämmin ja hivenen ummehtunut ilma. Aukaisen pirttipöydän päässä olevan ikkunan päästäen tupaan raikasta kesäilmaa.

Silmäys ympärilleni kertoo kaiken olevan niin kuin ennenkin. Tavarat siististi omilla paikoillaan, äitini nypläämä pitsiliina keskellä tuvan pöytää ja kunniapaikalla suurten hirvensarvien alla valokuva isästäni Ropun kanssa kantakirjanäyttelyssä jossa ori palkittiin ensimmäisellä palkinnolla.

Jokin kuitenkin sotkee tämän täydellisen idyllin. Vanhat ja kuluneet työhanskat ovat unohtuneet penkin päähän. Varovasti otan ne käteeni kuin peläten niiden katoavan ilmaan. Hanskojen nahka on ohueksi kulunutta ja kylmää. Työnsin käteni sisälle suuriin hanskoihin ja saatoin tuntea lämmön. Karheat, paljon työtä tehneet kädet sulkevat minun käteni sisäänsä.

- Voi isä. Meillä on Ropun kanssa sinua niin ikävä ja annoin itkun tulla.

Kuva: https://www.flickr.com/photos/smerikal/7482428208

Taivaan alla

Veikko istui iltahämärässä rantalaiturilla. Tuleva nousuvesi viilensi Veikon kolottavia, suonikohjuisia jalkoja rankan työpäivän jälkeen omassa matkamuistomyymälässä. Onneksi tänään oli kauppa käynyt hyvin ja Veikko oli hyvillään päivä ansioista.

Turkoosin sininen vesi kimalteli kuin tuhat topaasia ja imi itseensä kuuman Kreikan auringon suomaa lämpöä. Veikon jalkojen ympärillä uiskenteli pieniä, hopeakylkisiä kaloja jotka kuitenkin yhdellä pyrstönheilautuksella lähtivät karkuun joka kerta, kun aalto löi laiskasti merirokon peittämiin laituritolppiin.

Veikko kaivoi taskustaan pienen hopeisen taskumatin, jossa oli Suomen vaakunan kuva ja otti huikan ouzoa. Aniksen lämmin maku levisi ensin Veikon suuhun ja sitten kurkun kautta vatsaan. Suloinen lämpö kietoi väsyneen miehen vaippansa alle kuin lohduttaen.

Veikon laittaessa taskumattia takaisin paitansa rintataskuun, tipahti sieltä vanha, kulunut ryppyinen kuva. Kuvan takana oli vuosiluku 1951 ja teksti ”Ateenan yössä”. Veikko muisti tuon yön kuin eilisen päivän vaikka siitä oli 61 vuotta aikaa.

Tuona iltana hän ja laivan miehistöön kuuluvat puosu, pumppumies ja rasvari saivat laivan päälliköltä, herra Amiraalilta, luvan lähteä tutustumaan Ateenan yöhön. Taisi ukko kiitellä heitä siitä, kun he olivat saaneen korjattua M/S Olavin ruorikoneen ennen kuin se hajosi kokonaan. Ja se tulisi kalliiksi se korjaus, ainakin 25 000 markkaa. Paasasi Amiraali heille viskipäissään. Kapteenilta förskottina otetut dragmat painoivat miesten taskuissa samoin kuin naisen kaipuusta painavat pallit housuissa.

Nelikön suunnitelma oli ruokaa, viinaa ja huoria. Tässä järjestyksessä. Veikko suoritti kunnialla kaksi ensimmäistä rastia, kunnes erään tavernan ovella Veikko jäi kiinni kauniisiin, kutsuviin ruskeisiin nappisilmiin. Silmät kuuluivat tavernan omistajan Jorgoksen kuvankauniille, bambimaisen sirolle Nora-tyttärelle.

Muu porukka jatkoi matkaansa sataman huorakortteliin, Veikon jäädessä juomaan talon punaviiniä pienen, kotoisan tavernan patiolle. Surumielinen zorbas soi taustalla, kynttilät paloivat punaruutuisten pöytäliinojen päällä ja Välimeren tumma yö laskeutui kaskassien sirittäessä rakkautta Veikon ylle.

Kyyneleitä pyrki Veikon silmäkulmiin hänen muistellessa heidän ensikohtaamista. Jo tuolloin hän tiesi ettei haluaisi viettää elämäänsä kenenkään muun kanssa kuin Noran. Ja niin he vuosien saatossa menivät naimisiin, saivat viisi lasta joita Nora hoiti rakkaudella ja kreikkalaisella temperamentilla, Veikon seilatessa seitsemällä merellä. Veikon jäätyä eläkkeelle merikapteenin työstään, ostivat he pienen plantaasin Rhodoksen saarelta jossa he kasvattivat lapsiaan, oliivipuitaan ja enenevässä määrin rakkauttaan.

Vuodet olivat onnellisia, lapset aikuistuivat ja menivät tahoillaan naimisiin ja saivat omia lapsiaan. Juuri kun he jäivät kahden lasten lennettyä tukevasti omille juurilleen, Nora sairastui. Harmiton tauti muuttuikin ärhäkäksi rintasyöväksi. Vaikka kuinka Veikko vaali ja hoiti rakastaan, vei tauti Noran mennessään.

Heidän viimeisenä iltanaan Veikko kantoi hauraaksi heikentyneen vaimonsa talon puutarhaan, jossa Nora siirtyi jumalten valtakuntaan Veikon sylissä, käsi kädessä, kaskasten laulu ja Kreikan tumma yö ympärillään. Veikko painoi kyynelistä märät huulensa Noran jo viilenevälle poskelle kiittäen häntä rakkaudestaan, lapsistaan ja yhteisistä vuosistaan.

Omistan tämän kuvan ja sen oikeudet

Merestä runo

Olin keväällä kansanopiston luovan kirjoittamisen kurssilla. Se oli upea kurssi joka haastoi kirjoittamaan runon yhdestä sanasta, novellin yhdestä kuvasta tai mitä ikinä opettaja meille keksikään. Tässä tekstissä oleva runo on satoa tuolta kurssilta. Opettaja antoi meille kerran kotitehtäväksi mennä ulos johonkin itselle rakkaaseen paikkaan ja tehdä aistihavaintoja. Niiden pohjalta piti kirjoittaa runo tai tarina.

Itse rakastan merta, joten ajelin meren rantaan eräänä keväisenä päivänä. Minun aistihavainnoista syntyi tämä runo.

Lokin kaarto,

tuulen humina.

Suunnaton vapauden

tunne,

meren tuoksu ja

hiljainen kohina.

Tyhjyys allasi,

tähtitaivas päälläsi.

Sen kaiken kun löydät,

tiedät olevasi kotona.

Meren syleilyssä,

rakkaan kainalossa.