Teaser yhdestä kirjastani

Olen tässä pikkuhiljaa kirjoitellut yhtä kirjaani eteenpäin. Olen tänne laittanutkin kyseisen kirjan prologin aikoinaan. Löydät sen täältä: 

https://jennintarinatupa.blogspot.com/2017/05/kirjan-viemaa.html 

Tässä olisi yksi pätkä lisää kirjasta, ole hyvä.          

             Viittasin Samille talon suuntaan ja mies lähti hakemaan kahvia. Siinä samassa Antero hölkötteli takaisin kotiin ja puhumatta minulle mitään painui sisälle. Hän ei edes vilkaissut minua. Ei perkele, tätäkö se nyt on. Mykkäkoulua, puhumattomuutta ja tummia mulkaisuja. Hiljaisuutta ja sanatonta syyllisyyttä. Kiitti mutta ei kiitti, Tämä ei ole minua varten.

Marssin sisälle, vein kahvikupin keittiöön ja menin pukeutumaan. Makuuhuoneessa katseeni kiinnittyi vaatekaapin sisällä olevaan asekaappiin. Ajattelematta syötin koodin ja aukaisin oven. Otin kaapista Clockini ja siihen yhden lippaallisen luoteja. Jostain syystä jätin oven auki, aivan kuin merkiksi siitä mitä tuleman pitää. Näin olen sen jälkikäteen järkeillyt.

                 Miesten jutellessa olohuoneessa kaikessa rauhassa omia asioitaan, puin päälleni ajokamat. Aseeni survoin selkäpanssarini alle ja lippaan laitoin taskuun avainten kanssa. Toiseen taskuun survoin lompakon. Nappasin kypäräni ylähyllyltä sekä prätkän avaimet peilipöydän kulhosta. Tein sen taas missä olin paras, eli pakenin. Minua ei ollut luotu keskelle tällaista ihmissuhdedraamaa. En edes katsonut teeveestäkään mitään saippuaoopperoita joten miksi suostuisin elämään sellaista.

               Loksautin oven kiinni perässäni ja jolkotin moottoripyörän luo. Hyppäsin pyörän selkään, vedin kypärän päähäni ja starttasin pyörän. Moottorin rouhea ääni rauhoitti mieltäni, mutta se ei siltikään laannuttanut sisälläni kiehuvia ristiriitaisia tunteita. Olin jo kääntymässä kadulle ennen kun Sami ja Antero ilmestyivät oviaukkoon. En vilkuillut sivulleni kun kiihdytin pyörän matkaan. Sisälläni takoi vain ajatus päästä pois, kauas pois. Mikään muu ei mielessäni takonut.

                Ohjasin prätkän pohjoista kohti ja annoin pyörän niellä kilometrejä. Jossain kohtaa huomasin kun joku väläytteli pitkiä valoja takanani. Vilkaisin sivupeiliin, Antero ja Sami olivat perässäni Skodalla. Mutta tänään en ollut sillä tuulella, että antaisin periksi. Väänsin kahvasta ja moottoripyörä tottelisi mukisematta käskyäni. Pian minulla oli vauhtia päälle kaksi sataa ja Skoda jäi kauas taakse. Oloni oli sellainen että sillä hetkellä en välittänyt pätkääkään vaikka minulta lähtisi ajokortit tai jopa henki. Linnatuomiokin ei tuntuisi missään, saisipahan rauhassa olla erossa maailmasta ja treenata paskaa oloansa pihalle.

                 Kuivaniemessä minua tuli vastaan poliisiauto. Sen ehdin nähdä peilistäni vauhdin keskellä että maijan jarruvalot syttyivät. Jaahas, kääntyivät perään joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin painua karkuun entistä lujempaa. Onneksi minulla oli vauhtia niin paljon että eivät taatusti tunnistaneet pyörää tai ehtineet tunnistamaan kypäräni tekstiä. Nostin nopeutta entisestään, pian olinkin Simon toisella puolen ja huomasin kyltin vasemmalle Karsikon kalasatama. Päätin kääntyä sinne, tie oli huonokuntoinen mutta siinäkin pidin vauhtini pitkälti yli sadan. Jossain vaiheessa käännyin Paanuniementielle. Paanuniementieltä käännyin vielä kerran vasemmalle ja ajoin aivan merenrantaan.

             Päästyäni tien loppuun, sammutin pyörän ja työnsin sen metsään yhden ison kuusen alle piiloon. Nakkasin sinne myös kypäräni ja prätkätakkini. Minulla oli tullut kuuma ajaessani poliisia karkuun. Nappasin aseeni ja lippaan matkaani. Kävelin aivan meren rantaan ja istuin rantakiville. Kaikkialla oli hiljaista, missään ei ollut ristinsieluakaan. Ainoastaan lokit huusivat merellä, aallot löivät raskaasti rantaan ja tuuli suhisi puissa.

                  Tiputin itseni polvilleen hiekkaan ja huusin tuskaani ulos. Ulvoin ja sähisin, kiljuin niin kauan, ettei kurkustani tullut enää ääntäkään. Lysähdin hiekalla ja makoilin siinä kauan. Onneksi oli lämmin päivä ja hiekka oli ihanan lämmintä allani. Se lohdutti surkeaa oloani.

                  - Sean, puhu minulle! Auta minua. Kerro mulle mitä mun pitää tehdä. Mä en yhtään tiedä mitä mun pitäisi tehdä, mä oon ihan yksin. Puhelin taivasta kohti. Mutta ei Seankaan osannut kertoa minulle mitä tehdä. Nousin ylös hiekalta ja otin aseen käteeni. Työnsin lippaan sisään ja pyörittelin asetta käsissäni. Kuinka helppoa olisi lopettaa tämä kaikki? Se vaatisi vain yhden painalluksen, yhden ainoan itsekkään teon. – Ei! Kuului pääni sisällä. Purskahdin itkuun, Sean vastasi minulle vihdoinkin. Annoin aseen tippua kädestäni hiekalle ja itkin.

                  Päässäni alkoi soida Gone Away- kappale ja lauloin hiljaisella äänellä kyynelten virratessa poskilleni. ”Leaving flowers on your grave. Show that I still care. Black roses and Hail Mary's. I can't bring back what's taken from me. I reach to the sky. And call out your name. Oh please let me trade. I would.” Viimeisten sanojen kuollessa huulilleni, suunnaton ikävä Seania puristi rinnassani niin että en saanut hengitettyä.

                  Hämärä alkoi pikkuhiljaa hiipiä metsän keskeltä kohti rantaa ja minulle tuli vilu. Päivä teki tilaa illalle ja ymmärsin, että minun tuli lähteä. Mutta minne? Kaivelin takkini taskuja ja löysinkin sinne laittamani avaimet. Päätin palauttaa pyörän Anterolle, en minä mikään varas ollut, ja painua omalle asunnolleni. Irrotin lippaan aseesta ja laitoin sen taskuun, aseen työnsin taas selkäpanssarini alle.

              Puskin moottoripyörän takaisin tielle ja lähdin. Tällä kertaa ajoin maltillisesti Anteron kotia kohti, mutta siitä huolimatta sain poliisit perääni ennen Muhonperää. Eero ja Okko tulivat minua vastaan ja kääntyivätkin perääni välittömästi. Pyörittelin mielessäni ajatusta ampaista heiltäkin karkuun, mutta minulla ei ollut enää voimia moiseen rytistykseen. Toisekseen, he olivat tunnistaneet minut joten ei mitään järkeä. En halunnut saattaa Anteroa tämän enempää vaikeuksiin kuin mitä jo olin saanut.

Kohta he olivatkin perässäni vilkut päällä. Muhonperän jälkeen tien oikealla puolen oli tyhjä tontti, käänsin pyörän sinne. Kävin tontin perällä kääntymässä, kun miehet ajoivat maijansa liittymään niin, etten pääsisi karkuun. Ajelin vähän lähemmäksi mutta jäin silti tontin takaosaan. Sammutin pyörän ja kiskaisin kypärän päästäni. Miehet tulivat autosta ulos ja lähestyivät minua.

                  - Moro, jätkät. Mulla on sitten ase mukana, oma luvallinen 9 millin Clock. Ilmoitin heille heti. Eero ja Okko pysähtyivät niille sijoilleen. Molempien käsi hakeutui välittömästi virka-aseen luo.

                  - Ei, helvetti Lilja. Onko se ladattu? Pudistin päätäni. - Ase on selkäpanssari alla ja lipas on oikeassa takintaskussa. Miehet hieman rentoutuivat ja tulivat hitusen lähemmäksi.

                 - Ole hyvä ja nouse pyörän päältä. Laitoin kypäräni sarveen roikkumaan ja tottelin miehiä pitäen käsiäni koko ajan ilmassa.

                  - Nyt polvilleen, jalat ristiin. Pidä koko ajan kätesi ylhäällä. Okko käskytti minua. Tein niin kuin he käskivät ja olin polvillaan maassa. Nopeasti miehet tulivat luokseni, Eero työnsi minut maahan mahalleni ja väänsi käteni selän taakse pitäen polvea lapojeni välissä. Mies nojasi kunnolla polvellaan minua vasten ja minulla ei ollut mitään mielihaluja alkaa painimaan hänen kanssaan, joten makasin kiltisti maassa.

                  - Onko sulla oikeassa taskussa jotain muuta mistä minun pitäisi tietää? Okko kysyi. Kerroin siellä olevan avaimet lippaan lisäksi, mutta ei muuta. Eero työnsi kätensä varovaisesti taskuun ja veti lippaan ulos. Nopeasti hän laski, että lipas oli edelleen täynnä.

                  - Onko sulla lisää ammuksia jossain? Kerroin että ei ollut. Rivakasti miehet nostivat minut ylös, Eeron pitäen edelleen käteni selkäni takana.

                  - Mä aukaisen nyt sun takin, että saan sen sun aseen tuolta selästä. Okko kertoi minulle. Nyökkäsin ja Okko aukaisi takkia sen verta että sai kätensä takin sisälle vetäen aseen esiin.

                  Nyt kun Okolla oli minun ase ja lipas, Eero päästi minusta irti. Molemmat miehet katsoivat minua vihaisesti.

                  - Minkä ihmeen takia sä ajelet täällä ase mukanasi? Kohautin olkia enkä osannut vastata moiseen. Miehet taluttivat minut autoon, onneksi en joutunut asiakaspuolelle vaan pääsin välitilaan istumaan. Eero nappasi jaloistani kypärän ja ilmoitti minulle ajavansa pyörän Anteron luokse. Nyökkäsin vain vaisusti, sillä tajusin että nyt joutuisin kohtaamaan Anteron. Suunnitelmani oli viedä pyörä vaivihkaa pihalle ja häipyä sen jälkeen savuna ilmaan.

                 Okko tuli autoon ja käänsi sen takaisin tielle. Eero seurasi meitä perässä Anteron pyörällä. Siinä istuessani Okon vihaisen katseen alla, minuun iski suunnaton katumus. Ei helvetti, tämä oli ihan järjetöntä! Löin nyrkillä sivuovea vihaisesti. Käteeni sattui ihan saatanasti, mutta se ei haitannut.

                - Hei, Lilja. Nyt rauhoitut! Jooko? Mä en halua viedä sua raudoissa Anteron eteen, sovittu?

             - Sori, mulla on vaan niin sekava olo nyt. Pahoittelin Okolle itku kurkussa. Kerrankin tajusin, että olin ihan itse sotkenut asian ja tällä kertaa syy oli todellakin minun. Minun vikani, ihan kokonaan minun. Nojasin päätäni ovea vasten ja istuin hiljaa sen reilun 50 kilometrin matkan. Okko yritti jututtaa minua, mutta en vain jaksanut vastata. Lopulta mies luovutti ja kuulin hänen soittavan Anterolle. Puhui kadonneesta lampaasta ja perillä vartin päästä.

                Okko ajoi auton talon luiskaan Anteron Skodan perään, Antero seisoessa vihaisen näköisenä jo pihalla odottamassa meitä. Eero luovi pyörän Skodan eteen. Antero marssi vihaisesti maijan luo. – Odota sä siellä, älä jumalauta aukaise sitä ovea itse. Okko käskytti minua viimeisen kerran. Päätin totella kerrankin kiltisti.

            Okko nousi autosta ja meni Anteron luo. Myös Eero tuli siihen saatuaan pyörän parkkiin ja sammuksiin. Pitkän tovin miehet keskustelivat keskenään, sitten Antero tuli aukaisemaan apukuskin oven. Penkillä edessä oli minun aseeni ja lipas. Antero survoi ne hupparinsa taskuun. Edelleenkään mies ei vilkaissutkaan minua. Etuovi läimähti kiinni ja ääni tuntui jäävän kaikumaan sydämeeni. Pian Eero aukaisi sivuoven ja astuin ulos. Antero seisoi edessäni kädet kiukun puuskassa.

Kuva: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:YAMAHA
_YZF-R1_2008_right_side.jpg

Työnimi NordPrince

Tässä olisi pieni näyte minun toisesta työn alla olevasta kirjasta. Kyseessä on merille sijoittuva kirja jota olen kirjoittanut jo tovin ns. psykologisena prosessina itselleni. Siksi kirja etenee hitaasti, mutta varmasti.

Tämä tekstinpätkä on heti kirjan alusta, olkaa hyvä.

- Herätys, Liina. Ruvetaan olemaan perillä. Marko, meidän 2.konemestari, herätteli minua tönimällä olkapäähäni. Huitaisin äkäisesti sillä en olisi millään halunnut herätä niin hyvästä unesta. Mutta Marko jatkoi tökkimistään itsepintaisesti joten pakkohan siinä oli silmät avata.

- Sehän meni joutuisasti! Sanoin ja haukottelin leveästi.

- Niin kai kun nukkuu koko matkan lentokentältä satamaan asti. Pojat hymisivät kuorossa.

- No, vähän vain väsyttää. Huokaisin muka dramaattisesti silmiäni muljauttaen.

- Onkos tuo mikään ihme? Ethän sinä lomalla ehdi nukkumaan, siitä pitää kyllä Antti huolen… Lassi, 1.perämies, laukaisi väliin hymyssä suin. Kuinkas kauan saitte tällä lomalla olla saman katon alla?

- Melkein kolme viikkoa. Sitten Antti soitettiin töihin. Lähti hakemaan Oilyn uutta pönttöä Kiinasta. Onneksi päästään lomille melkein samaan aikaan. Hymyilin ja ajattelin lämmöllä kihlattuani Anttia. Olimme molemmat perämiehiä ja elämämme oli ainaista erossa olemista. Ehkä tämän uuden laivan myötä tilanne vihdoinkin rauhoittuisi. Tuskin kuitenkaan, tuumasin kyynisesti.

- Katsokaa nyt sitä. Nyt se muistelee kiihkolla kuinka hetekan jouset ovat saaneet kyytiä. Sähkömies Krister herätti minut kommentillaan ajatuksistani. Vihellyskonsertti täytti tilataksin jätkien viheltäessä minulle Harry Belafonten ”viidakkolaulua”.

- Olkaas nyt! Ärähdin muka vihaisesti. Puistelin päätäni jätkille hymyssä suin ja käänsin katseeni ikkunasta ulos.

Taksi kurvasi portista sisään satama-alueelle. Onneksi oli kesä, niin paikka näytti vähän paremmalta kuin talven harmauden ja pimeyden keskellä. Joka paikassa oli rekkoja, kontteja ja trailereita. Henkilöautot odottivat pääsyä M/S Pearl Of Rotterdamin kyytiin, joka illalla veisi heidät Englantiin. Laivan kyljet hohtivat vastamaalatun valkoisina. Sinisen korsteenin piipuista tuprahteli välillä tummaa savua ilmoille merkiksi siitä, että apukoneet tuottivat satamassa tarvittavan sähkön laivalle.

Laiva oli tullut sen omistavalle varustamolle vasta vähän aikaa sitten ja oli maailman suurin ROPAX-alus. Alus otti matkustajia vajaat 400 henkilöä, mutta toisaalta laivaan mahtuu lastia paljon enemmän kuin normaaleihin matkustaja-autolaivoihin. Se olikin sellainen välimuoto matkustaja-aluksen ja ro-ro-rahtilaivan väliltä. Sen sisaralus M/S Pearl Of Hull oli vielä rakennettavana telakalla Italiassa. Se aloittaisi omat reissunsa loppukesän aikana, mikäli telakan aikataulu pitäisi paikkansa.

Ajoimme eteenpäin kohti pohjoislaituria ja hyörinä sen kuin lisääntyi mitä lähemmäksi laituria pääsimme. Vetomestarit vetivät lastejaan edes takaisin ja kaiken keskellä oli meidän oma, tuttu työpaikkamme NordPrince peräramppi alhaalla valmiina ottamaan lastin vastaan.

Ihaillen tuijotin minulle niin rakasta työpaikkaani. Laivalla oli jo ikää 25 vuotta, mutta ei sitä ihan heti voinut uskoa. Laiva oli nimittäin saanut paljon uutta maalia pintaan ja ruoste oli saanut kyytiä ahkerien kansimiesten käsissä puosun johdolla. Uusi maalikerros puki vanhaa rouvaa oikein moitteettomasti ja nuorensi leidiä ainakin kymmenellä vuodella.

Ajoimme peräramppia pitkin laivaan heti sopivan raon löydettyämme. Kolari vetomestarin kanssa ei olisi kaunista katsottavaa. Olin viime kesänä saanut todistaa kuinka satamatyöntekijän henkilöauto ja vetomestari ajoivat yhteen. Vaikkakin satama-alueella oli nopeusrajoitus, ei se paljon auta kun monta tonnia painava vetomestari lastinsa kanssa tulee päälle. Onneksi tilanteesta selvittiin vähäisillä vammoilla ja ruhjeilla. Tosin auto meni lunastuskuntoon, mutta onneksi työntekijän henki säilyi.

Vilkutimme kaikki yliperämies Rami Salkiolle, joka silmä kovana lastitoimistossa valvoi lastin purkua. Kuski kiihdytti autoa ja moottori huusi kuolemaa meidän kivutessa jyrkkää ramppia pitkin sääkannelle. Kurvasimme keskelle pukkeja ja kettinkejä mahdollisimman lähelle asuintiloja. Näin olisi vaihtoporukan helpompi kantaa viinasta ja tupakasta painavat laukkunsa sisälle taksiin.

Iloisesti hälisten purkauduimme aurinkoiselle kannelle ja nostelimme laukut autosta. Joka paikassa tuoksui tuore maali, raskas polttoöljy ja meri, kerrassaan ihana tuoksu. Vedin ilmaa keuhkoihini ja huokaisin syvään. Täällä taas!

Puosu oli suojattiensa kanssa maalamassa paapuurin puoleisia flektiluukkuja ja reelinkiä. He nostivat kättään nopeaan tervehdykseksi ja keskittyivät taas mönjän levittämiseen. Kipparimme, Aleksi A. Laiho, joka myös laivallamme tunnettiin nimellä Suuri Päällikkö, nojaili yläkannen reelinkiin ja huuteli meille tervetuloa töihin – toivotukset iloisesti hymyillen.

Sinkosin katseeni yläkannella ja vetäisin kiivaasti syvään henkeä sillä kipparimme näytti syötävän hyvältä shortseissaan ja tiukassa mustassa t-paidassa. Hän oli kuin vaalea viikinkikuningas suoraan karusta Pohjolasta. Tosin nyt hän oli jossain välissä myös ehtinyt samaan hiukan rusketusta itseensä joka puki vaaleaa kipparia enemmän kuin hyvin. Naksautin kieltäni sillä tuumailin pienessä mielessäni millainen mies hän olisi sängyssä. Nopsaan kuitenkin karkotin mokomat ajatukset päästäni. Varattu nainen ajattelee seksiä oman esimiehensä kanssa heti kun tämän näkee. Puistelin päätäni nolona enkä kehdannut enää katsoa Aleksiin päin.

Annelta kyllä pitäisi kysellä, että vieläkö Aleksi kävi samoina päivinä kuntosalilla kuin ennenkin. Jos vaikka itsekin lähtisi polkemaan kuntopyörää niinä päivinä. Ilman silmäruokaa tästä törnistä tulisi pitkä, mietin nauraen mielessäni. Sen verta suotakoon iloa myös parisuhteessa olevalle. Samassa hyvässä lomatunnelmassa oleva matruusi Mika ”Saukko” Salomaa ampaisi miehistökerroksen ovesta ulos tasanteelle.

- Katos, katos! Vanhaa tuttua jengiä tulee. Sori, pojat, mutta nämä vanhat paskat pääsevät nyt lomille.

- Pidähän Saukko hiukan pienempää ääntä. Kyllä meidänkin päivämme koittaa… Marko huudahti leikkisästi ja heristi nyrkkiä.

- Niin varmaan, mutta ei nyt… Saukko lallatteli ja veti tangoa antaumuksella kuvitellun partnerin kanssa. Nauroimme kaikki matruusin tangotaivutuksille, jotka olivat hivenen spagettimaisia.

Raahasimme laukkumme sisälle ja pian ahtaat kongit olivat täynnä matkalaukkuja ja pulisevia merimiehiä. Vaihdettiin kuulumisia ja uusi porukka syöksyi pentteriin hakemaan syömistä, sillä lentokoneen mitätön aamupala ei raavasta merimiestä pitkälle ruoki. 

Omistan kuvan ja sen oikeudet