Teaser yhdestä kirjastani

Olen tässä pikkuhiljaa kirjoitellut yhtä kirjaani eteenpäin. Olen tänne laittanutkin kyseisen kirjan prologin aikoinaan. Löydät sen täältä: 

https://jennintarinatupa.blogspot.com/2017/05/kirjan-viemaa.html 

Tässä olisi yksi pätkä lisää kirjasta, ole hyvä.          

             Viittasin Samille talon suuntaan ja mies lähti hakemaan kahvia. Siinä samassa Antero hölkötteli takaisin kotiin ja puhumatta minulle mitään painui sisälle. Hän ei edes vilkaissut minua. Ei perkele, tätäkö se nyt on. Mykkäkoulua, puhumattomuutta ja tummia mulkaisuja. Hiljaisuutta ja sanatonta syyllisyyttä. Kiitti mutta ei kiitti, Tämä ei ole minua varten.

Marssin sisälle, vein kahvikupin keittiöön ja menin pukeutumaan. Makuuhuoneessa katseeni kiinnittyi vaatekaapin sisällä olevaan asekaappiin. Ajattelematta syötin koodin ja aukaisin oven. Otin kaapista Clockini ja siihen yhden lippaallisen luoteja. Jostain syystä jätin oven auki, aivan kuin merkiksi siitä mitä tuleman pitää. Näin olen sen jälkikäteen järkeillyt.

                 Miesten jutellessa olohuoneessa kaikessa rauhassa omia asioitaan, puin päälleni ajokamat. Aseeni survoin selkäpanssarini alle ja lippaan laitoin taskuun avainten kanssa. Toiseen taskuun survoin lompakon. Nappasin kypäräni ylähyllyltä sekä prätkän avaimet peilipöydän kulhosta. Tein sen taas missä olin paras, eli pakenin. Minua ei ollut luotu keskelle tällaista ihmissuhdedraamaa. En edes katsonut teeveestäkään mitään saippuaoopperoita joten miksi suostuisin elämään sellaista.

               Loksautin oven kiinni perässäni ja jolkotin moottoripyörän luo. Hyppäsin pyörän selkään, vedin kypärän päähäni ja starttasin pyörän. Moottorin rouhea ääni rauhoitti mieltäni, mutta se ei siltikään laannuttanut sisälläni kiehuvia ristiriitaisia tunteita. Olin jo kääntymässä kadulle ennen kun Sami ja Antero ilmestyivät oviaukkoon. En vilkuillut sivulleni kun kiihdytin pyörän matkaan. Sisälläni takoi vain ajatus päästä pois, kauas pois. Mikään muu ei mielessäni takonut.

                Ohjasin prätkän pohjoista kohti ja annoin pyörän niellä kilometrejä. Jossain kohtaa huomasin kun joku väläytteli pitkiä valoja takanani. Vilkaisin sivupeiliin, Antero ja Sami olivat perässäni Skodalla. Mutta tänään en ollut sillä tuulella, että antaisin periksi. Väänsin kahvasta ja moottoripyörä tottelisi mukisematta käskyäni. Pian minulla oli vauhtia päälle kaksi sataa ja Skoda jäi kauas taakse. Oloni oli sellainen että sillä hetkellä en välittänyt pätkääkään vaikka minulta lähtisi ajokortit tai jopa henki. Linnatuomiokin ei tuntuisi missään, saisipahan rauhassa olla erossa maailmasta ja treenata paskaa oloansa pihalle.

                 Kuivaniemessä minua tuli vastaan poliisiauto. Sen ehdin nähdä peilistäni vauhdin keskellä että maijan jarruvalot syttyivät. Jaahas, kääntyivät perään joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin painua karkuun entistä lujempaa. Onneksi minulla oli vauhtia niin paljon että eivät taatusti tunnistaneet pyörää tai ehtineet tunnistamaan kypäräni tekstiä. Nostin nopeutta entisestään, pian olinkin Simon toisella puolen ja huomasin kyltin vasemmalle Karsikon kalasatama. Päätin kääntyä sinne, tie oli huonokuntoinen mutta siinäkin pidin vauhtini pitkälti yli sadan. Jossain vaiheessa käännyin Paanuniementielle. Paanuniementieltä käännyin vielä kerran vasemmalle ja ajoin aivan merenrantaan.

             Päästyäni tien loppuun, sammutin pyörän ja työnsin sen metsään yhden ison kuusen alle piiloon. Nakkasin sinne myös kypäräni ja prätkätakkini. Minulla oli tullut kuuma ajaessani poliisia karkuun. Nappasin aseeni ja lippaan matkaani. Kävelin aivan meren rantaan ja istuin rantakiville. Kaikkialla oli hiljaista, missään ei ollut ristinsieluakaan. Ainoastaan lokit huusivat merellä, aallot löivät raskaasti rantaan ja tuuli suhisi puissa.

                  Tiputin itseni polvilleen hiekkaan ja huusin tuskaani ulos. Ulvoin ja sähisin, kiljuin niin kauan, ettei kurkustani tullut enää ääntäkään. Lysähdin hiekalla ja makoilin siinä kauan. Onneksi oli lämmin päivä ja hiekka oli ihanan lämmintä allani. Se lohdutti surkeaa oloani.

                  - Sean, puhu minulle! Auta minua. Kerro mulle mitä mun pitää tehdä. Mä en yhtään tiedä mitä mun pitäisi tehdä, mä oon ihan yksin. Puhelin taivasta kohti. Mutta ei Seankaan osannut kertoa minulle mitä tehdä. Nousin ylös hiekalta ja otin aseen käteeni. Työnsin lippaan sisään ja pyörittelin asetta käsissäni. Kuinka helppoa olisi lopettaa tämä kaikki? Se vaatisi vain yhden painalluksen, yhden ainoan itsekkään teon. – Ei! Kuului pääni sisällä. Purskahdin itkuun, Sean vastasi minulle vihdoinkin. Annoin aseen tippua kädestäni hiekalle ja itkin.

                  Päässäni alkoi soida Gone Away- kappale ja lauloin hiljaisella äänellä kyynelten virratessa poskilleni. ”Leaving flowers on your grave. Show that I still care. Black roses and Hail Mary's. I can't bring back what's taken from me. I reach to the sky. And call out your name. Oh please let me trade. I would.” Viimeisten sanojen kuollessa huulilleni, suunnaton ikävä Seania puristi rinnassani niin että en saanut hengitettyä.

                  Hämärä alkoi pikkuhiljaa hiipiä metsän keskeltä kohti rantaa ja minulle tuli vilu. Päivä teki tilaa illalle ja ymmärsin, että minun tuli lähteä. Mutta minne? Kaivelin takkini taskuja ja löysinkin sinne laittamani avaimet. Päätin palauttaa pyörän Anterolle, en minä mikään varas ollut, ja painua omalle asunnolleni. Irrotin lippaan aseesta ja laitoin sen taskuun, aseen työnsin taas selkäpanssarini alle.

              Puskin moottoripyörän takaisin tielle ja lähdin. Tällä kertaa ajoin maltillisesti Anteron kotia kohti, mutta siitä huolimatta sain poliisit perääni ennen Muhonperää. Eero ja Okko tulivat minua vastaan ja kääntyivätkin perääni välittömästi. Pyörittelin mielessäni ajatusta ampaista heiltäkin karkuun, mutta minulla ei ollut enää voimia moiseen rytistykseen. Toisekseen, he olivat tunnistaneet minut joten ei mitään järkeä. En halunnut saattaa Anteroa tämän enempää vaikeuksiin kuin mitä jo olin saanut.

Kohta he olivatkin perässäni vilkut päällä. Muhonperän jälkeen tien oikealla puolen oli tyhjä tontti, käänsin pyörän sinne. Kävin tontin perällä kääntymässä, kun miehet ajoivat maijansa liittymään niin, etten pääsisi karkuun. Ajelin vähän lähemmäksi mutta jäin silti tontin takaosaan. Sammutin pyörän ja kiskaisin kypärän päästäni. Miehet tulivat autosta ulos ja lähestyivät minua.

                  - Moro, jätkät. Mulla on sitten ase mukana, oma luvallinen 9 millin Clock. Ilmoitin heille heti. Eero ja Okko pysähtyivät niille sijoilleen. Molempien käsi hakeutui välittömästi virka-aseen luo.

                  - Ei, helvetti Lilja. Onko se ladattu? Pudistin päätäni. - Ase on selkäpanssari alla ja lipas on oikeassa takintaskussa. Miehet hieman rentoutuivat ja tulivat hitusen lähemmäksi.

                 - Ole hyvä ja nouse pyörän päältä. Laitoin kypäräni sarveen roikkumaan ja tottelin miehiä pitäen käsiäni koko ajan ilmassa.

                  - Nyt polvilleen, jalat ristiin. Pidä koko ajan kätesi ylhäällä. Okko käskytti minua. Tein niin kuin he käskivät ja olin polvillaan maassa. Nopeasti miehet tulivat luokseni, Eero työnsi minut maahan mahalleni ja väänsi käteni selän taakse pitäen polvea lapojeni välissä. Mies nojasi kunnolla polvellaan minua vasten ja minulla ei ollut mitään mielihaluja alkaa painimaan hänen kanssaan, joten makasin kiltisti maassa.

                  - Onko sulla oikeassa taskussa jotain muuta mistä minun pitäisi tietää? Okko kysyi. Kerroin siellä olevan avaimet lippaan lisäksi, mutta ei muuta. Eero työnsi kätensä varovaisesti taskuun ja veti lippaan ulos. Nopeasti hän laski, että lipas oli edelleen täynnä.

                  - Onko sulla lisää ammuksia jossain? Kerroin että ei ollut. Rivakasti miehet nostivat minut ylös, Eeron pitäen edelleen käteni selkäni takana.

                  - Mä aukaisen nyt sun takin, että saan sen sun aseen tuolta selästä. Okko kertoi minulle. Nyökkäsin ja Okko aukaisi takkia sen verta että sai kätensä takin sisälle vetäen aseen esiin.

                  Nyt kun Okolla oli minun ase ja lipas, Eero päästi minusta irti. Molemmat miehet katsoivat minua vihaisesti.

                  - Minkä ihmeen takia sä ajelet täällä ase mukanasi? Kohautin olkia enkä osannut vastata moiseen. Miehet taluttivat minut autoon, onneksi en joutunut asiakaspuolelle vaan pääsin välitilaan istumaan. Eero nappasi jaloistani kypärän ja ilmoitti minulle ajavansa pyörän Anteron luokse. Nyökkäsin vain vaisusti, sillä tajusin että nyt joutuisin kohtaamaan Anteron. Suunnitelmani oli viedä pyörä vaivihkaa pihalle ja häipyä sen jälkeen savuna ilmaan.

                 Okko tuli autoon ja käänsi sen takaisin tielle. Eero seurasi meitä perässä Anteron pyörällä. Siinä istuessani Okon vihaisen katseen alla, minuun iski suunnaton katumus. Ei helvetti, tämä oli ihan järjetöntä! Löin nyrkillä sivuovea vihaisesti. Käteeni sattui ihan saatanasti, mutta se ei haitannut.

                - Hei, Lilja. Nyt rauhoitut! Jooko? Mä en halua viedä sua raudoissa Anteron eteen, sovittu?

             - Sori, mulla on vaan niin sekava olo nyt. Pahoittelin Okolle itku kurkussa. Kerrankin tajusin, että olin ihan itse sotkenut asian ja tällä kertaa syy oli todellakin minun. Minun vikani, ihan kokonaan minun. Nojasin päätäni ovea vasten ja istuin hiljaa sen reilun 50 kilometrin matkan. Okko yritti jututtaa minua, mutta en vain jaksanut vastata. Lopulta mies luovutti ja kuulin hänen soittavan Anterolle. Puhui kadonneesta lampaasta ja perillä vartin päästä.

                Okko ajoi auton talon luiskaan Anteron Skodan perään, Antero seisoessa vihaisen näköisenä jo pihalla odottamassa meitä. Eero luovi pyörän Skodan eteen. Antero marssi vihaisesti maijan luo. – Odota sä siellä, älä jumalauta aukaise sitä ovea itse. Okko käskytti minua viimeisen kerran. Päätin totella kerrankin kiltisti.

            Okko nousi autosta ja meni Anteron luo. Myös Eero tuli siihen saatuaan pyörän parkkiin ja sammuksiin. Pitkän tovin miehet keskustelivat keskenään, sitten Antero tuli aukaisemaan apukuskin oven. Penkillä edessä oli minun aseeni ja lipas. Antero survoi ne hupparinsa taskuun. Edelleenkään mies ei vilkaissutkaan minua. Etuovi läimähti kiinni ja ääni tuntui jäävän kaikumaan sydämeeni. Pian Eero aukaisi sivuoven ja astuin ulos. Antero seisoi edessäni kädet kiukun puuskassa.

Kuva: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:YAMAHA
_YZF-R1_2008_right_side.jpg