Taivaan alla

Veikko istui iltahämärässä rantalaiturilla. Tuleva nousuvesi viilensi Veikon kolottavia, suonikohjuisia jalkoja rankan työpäivän jälkeen omassa matkamuistomyymälässä. Onneksi tänään oli kauppa käynyt hyvin ja Veikko oli hyvillään päivä ansioista.

Turkoosin sininen vesi kimalteli kuin tuhat topaasia ja imi itseensä kuuman Kreikan auringon suomaa lämpöä. Veikon jalkojen ympärillä uiskenteli pieniä, hopeakylkisiä kaloja jotka kuitenkin yhdellä pyrstönheilautuksella lähtivät karkuun joka kerta, kun aalto löi laiskasti merirokon peittämiin laituritolppiin.

Veikko kaivoi taskustaan pienen hopeisen taskumatin, jossa oli Suomen vaakunan kuva ja otti huikan ouzoa. Aniksen lämmin maku levisi ensin Veikon suuhun ja sitten kurkun kautta vatsaan. Suloinen lämpö kietoi väsyneen miehen vaippansa alle kuin lohduttaen.

Veikon laittaessa taskumattia takaisin paitansa rintataskuun, tipahti sieltä vanha, kulunut ryppyinen kuva. Kuvan takana oli vuosiluku 1951 ja teksti ”Ateenan yössä”. Veikko muisti tuon yön kuin eilisen päivän vaikka siitä oli 61 vuotta aikaa.

Tuona iltana hän ja laivan miehistöön kuuluvat puosu, pumppumies ja rasvari saivat laivan päälliköltä, herra Amiraalilta, luvan lähteä tutustumaan Ateenan yöhön. Taisi ukko kiitellä heitä siitä, kun he olivat saaneen korjattua M/S Olavin ruorikoneen ennen kuin se hajosi kokonaan. Ja se tulisi kalliiksi se korjaus, ainakin 25 000 markkaa. Paasasi Amiraali heille viskipäissään. Kapteenilta förskottina otetut dragmat painoivat miesten taskuissa samoin kuin naisen kaipuusta painavat pallit housuissa.

Nelikön suunnitelma oli ruokaa, viinaa ja huoria. Tässä järjestyksessä. Veikko suoritti kunnialla kaksi ensimmäistä rastia, kunnes erään tavernan ovella Veikko jäi kiinni kauniisiin, kutsuviin ruskeisiin nappisilmiin. Silmät kuuluivat tavernan omistajan Jorgoksen kuvankauniille, bambimaisen sirolle Nora-tyttärelle.

Muu porukka jatkoi matkaansa sataman huorakortteliin, Veikon jäädessä juomaan talon punaviiniä pienen, kotoisan tavernan patiolle. Surumielinen zorbas soi taustalla, kynttilät paloivat punaruutuisten pöytäliinojen päällä ja Välimeren tumma yö laskeutui kaskassien sirittäessä rakkautta Veikon ylle.

Kyyneleitä pyrki Veikon silmäkulmiin hänen muistellessa heidän ensikohtaamista. Jo tuolloin hän tiesi ettei haluaisi viettää elämäänsä kenenkään muun kanssa kuin Noran. Ja niin he vuosien saatossa menivät naimisiin, saivat viisi lasta joita Nora hoiti rakkaudella ja kreikkalaisella temperamentilla, Veikon seilatessa seitsemällä merellä. Veikon jäätyä eläkkeelle merikapteenin työstään, ostivat he pienen plantaasin Rhodoksen saarelta jossa he kasvattivat lapsiaan, oliivipuitaan ja enenevässä määrin rakkauttaan.

Vuodet olivat onnellisia, lapset aikuistuivat ja menivät tahoillaan naimisiin ja saivat omia lapsiaan. Juuri kun he jäivät kahden lasten lennettyä tukevasti omille juurilleen, Nora sairastui. Harmiton tauti muuttuikin ärhäkäksi rintasyöväksi. Vaikka kuinka Veikko vaali ja hoiti rakastaan, vei tauti Noran mennessään.

Heidän viimeisenä iltanaan Veikko kantoi hauraaksi heikentyneen vaimonsa talon puutarhaan, jossa Nora siirtyi jumalten valtakuntaan Veikon sylissä, käsi kädessä, kaskasten laulu ja Kreikan tumma yö ympärillään. Veikko painoi kyynelistä märät huulensa Noran jo viilenevälle poskelle kiittäen häntä rakkaudestaan, lapsistaan ja yhteisistä vuosistaan.

Omistan tämän kuvan ja sen oikeudet