Kun ei voi unohtaa, osa V

Olin kompastua hämärässä oven takana makaaviin kahteen koiraan, jotka hämmästyneenä nostavat päätänsä tuijottaen minua. Nopeasti kumarrun rapsuttamaan molempia ja päätän pukea vaatteeni niiden vieressä lattialla istuen. Näin viestitän niille, että en ole millään muotoa uhka tai vieras talossa. Se oli hyvä idea sillä koirat rauhoittuivat.

Koirat ovat ilmeisesti Crisin metsästyskoiria, karkeakarvaisia saksanseisojia. Hienoja yksilöitä molemmat olivat, hyvässä karvassa ja lihassa. Sekä äärimmäisen ystävällisiä, sillä vaatteiden pukemisesta ei meinannut tulla mitään. Sain valtavasti märkiä nuolaisuja naamaan ja pelkäsin, että Cris heräisi siihen kynsien rapinaan mikä koirien tassuista lähti. Onneksi olin pian pukenut päälleni ja pääsin etenemään äänettömästi eteiseen.

Eteisessä nappasin ensimmäisen takin joka käteen sattui ja kuinka ollakaan takin taskussa oli autonavaimet. Täydellistä, tuumin mielessäni. Koirat olivat seuranneet minua eteiseen. Mietin kuumeisesti kuinka estää niitä sinkoamasta minun perääni ulko-ovesta kun kiskoin minun kokoani olevia tennareita jalkaan. Koirat tuskin ymmärtävät suomea tai englantia. Sitten onneksi muistini kätköistä nousi tanskankielinen käskytyssana: paikka.

Sihautin käskevällä äänellä komennon ja ihmetyksekseni koirat tottelivat, kun aukaisin ulko-oven. Ne jäivät seistä pönöttämään korvat höröllä paikoilleen. Ovi narahti pahaenteisesti ja minusta todella kovaäänisesti, mutta en enää välittänyt siitä. Olin nimittäin vihdoinkin talosta ulkona. Hiljaa vedin oven perässäni kiinni ja varoin visusti ettei se kolahda liian lujaa.

Piha oli tyypillinen vanhan maatalon sisäpiha, jossa päätalon ympärillä oli navetta ja kaksi muuta maatilan rakennusta, uskoisin että ne ovat varastoja. Heti talon edessä oli kaksi autoa parkissa. Kaivoin taskusta auton avaimet ja painoin lukkojen aukaisunappia. Bemarin vilkut välähtivät aamun hämärässä ja kiitin mielessäni, että makuuhuoneessa oli hyvät pimennysverhot. Hymyilin itsekseni sillä en ollut koskaan päässyt ajamaan noin upeaa autoa kuin nyt pääsisin. Kyseessä oli nimittäin vauhtihirmu M5.

Rivakasti kävelin auton luo ja aukaisin oven. Olin jo menossa autoon kun olin kuulevinani navetasta hevosen hirnahduksen. Istuin autoon ja olin  starttaamassa autoa, mutta sitten hevosihmisen uteliaisuus voitti. Varsinkin kun muistin edellisillan keskustelun Crisin kanssa. ”…ja hevosesi kanssa.” Ei helvetti, halusin nähdä hevosen edes vilaukselta ennen lähtöäni.

Nousin autosta ja vilkaisin taloa pelko kurkkua kuristaen. Edelleen hiljaista eikä mitään liikettä missään. Hiivin navetan ovelle ja aukaisin sen hiiren hiljaa. Astuin sisään ja pysähdyin oven suuhun. Vedin sisääni ihanaa tallin tuoksua. Tallissa tuoksui hevonen, heinä, olki, nahka ja kaura. Annoin silmien tottua hämärään ja samalla vilkuilin ympärilleni. Navetta oli kokenut täyden muodonmuutoksen ja siitä oli tehty moderni kahden hevosen talli. Isommasta karsinasta kurkki tumma hevosen pää. Lähestyin hevosta varovasti. Huomasin karsinan ovessa nimikyltin, josta luin että hevonen oli ruuna nimeltä Caesar II. Ikää hevosella oli kahdeksan vuotta ja rodultaan herra oli tanskalainen puoliverinen. Omistajaksi oli merkitty minut.

Tämä salpasi hengityksen ja minun oli nojattava karsinan oveen. Minulla oli oma hevonen! Tästä olin haaveillut siitä asti kun oli alkanut 6-vuotiaana ratsastamaan Männikön tallilla. Uteliaana hevonen tuli heti tutkimaan kuka minä olin. Silmäilin hevosta ja huomasin heti, että kyseessä oli todella upea, jalo ilmestys. Taputin hevosta kaulalta ja ruuna laski päänsä olalleni puhaltaen lämmintä ilmaa niskaani. Viereisestä karsinasta kuului myös kahinaa joten vilkaisin myös sinne ja siellä oli maailman suloisin pieni poni. Täytyi olla Ceasarin tallikaveri.

Samassa ilmeisesti valjashuoneesta alkoi kuulua pahaenteisestä murinaa ja jokin raapi ovea. Se kolmas koira, tajusin saman tien! Luikahdin nopeasti tallin ovesta ulos ja salpasin oven huolella kiinni. Kiirehdin takaisin autolle. Onneksi talo näytti edelleen hiljaiselta. Istahdin auton istuimelle ja sivelin vauhtihirmun rattia. Toivottavasti saisin pidettyä tämän kaunottaren tiellä jos joudun ajamaan lujaa, sen verta on hevosia ja vääntöä tässä kaunottaressa.

Silmäni iskeytyivät heti isoon ajotietokoneen näyttöön. Mahtavaa, tässä kamppeessa olisi navigaattori. Minulla kun ei ole hajuakaan missä olen ja miten pääsen täältä pois. Se on satavarma, että Cris herää kun lyön tämän auton moottorin käyntiin ja kaasuttelen pois pihalta. Vilkuilin bemarin vieressä olevaa autoa, se oli Audin iso maasturi. Hieno auto sekin, mutta ei siinä ole lähellekään niin paljon tehoja kuin tässä joten ei mies ainakaan ajamalla minua kiinni saa. Sen olen päättänyt.

Keräsin itselleni voimia tulevaan koitokseen ja painoin vapisevalla sormella start-nappia. V8-moottori jyrähti käyntiin sellaisella voimalla, että sydämessäni jysähti. Moottori murisi matalalta ja se oli upea, seksikäs ja ennen kaikkea alkukantainen ääni. Valitettavasti en voinut jäädä sulosointuja kuuntelemaan pitemmäksi aikaa vaan laatikosta pakki päälle ja helvettiin täältä. Käskytin autoa ja hiekka lentäen lähdin pihasta. Ihan pelkällä aavistuksella otin käännöksen oikealle. Luojalle kiitos se oli fiksu päätös, sillä tie vei isommalle tielle. Siitä käännyin summan mutikassa vasemmalle.

Ajelin tovin kauemmaksi Crisin talolta ennen kuin uskalsin alkaa näpyttelemään navigaattoria. En tiennyt oliko Koldingissa poliisilla omaa asemaa, mutta muistin että Fredericiassa oli joten päätin että sinne oli turvallisempi mennä. Joten hain navigaattorilta Frederician poliisiaseman, joka löytyikin osoitteesta Nørre Voldgade 22. Matkaa oli vajaa 40 kilsaa. Vilkaisin auton bensatilannetta ja ilokseni huomasin, että tankki oli melkein täynnä. Ongelma olisi tietysti se, että poliisiasema aukeaisi vasta klo 8 ja nyt se oli vasta kuusi, matkaan menisi noin 40 minuuttia.

Pitäisi siis ajella pitkin Fredericiaa ennen poliisiaseman aukeamista. Mutta ensin pitäisi päästä sinne asti, sillä Cris olisi taatusti jo perässäni. Tosin minun etuni oli se, että mies ei yhtään tiedä missä olin. Silti joka ikinen auto joka tuli minua vastaan, sai karvat pystyyn niskassani ja vilunväreet juoksemaan pitkin selkäpiitäni. Halusin niin pois täältä.

Saadakseni hermoni kuriin, käynnistin auton äänentoistojärjestelmän ja paikallisen radiokanavan tunnus lävähti ruutuun. Rihannan ja Eminemin äänet täyttivät auton heidän laulaessa yhteistä hittibiisiään ”Love the way you lie”. Naputin rattia ja lauloin kovaäänisesti mukana kunnes ajatukseni pysähtyi kappaleen sanoihin. ”Now I know we said things, did things. That we didn't mean and we fall back into the same patterns. Same routine, but your temper's just as bad, as mine is. You're the same as me, but when it comes to love, you're just as blinded. Baby please come back, it wasn't you. Baby it was me, maybe our relationship isn't as crazy as it seems.”
Ärtyneenä napsautin radion pois päältä ja puhisin kiukkuisena. Piti tuostakin kappaleesta tulla Cris mieleen, ja miksi juuri nyt. Monet kerrat olen kipaleen tahtiin tanssinut yökerhossa eikä kappaleen sanomassa ollut koskaan mitään ongelmaa minulle. Mutta nyt, kappaleen sanat upposivat minuun kuin kuuma veitsi voihin. Miten yksi ihminen voikaan painella oikeita nappeja minussa?

Vähän ennen kuin minun piti kääntyä sille tielle josta pääsen nousemaan ramppia pitkin moottoritielle, bemari sai saman mystisen virtojen katoamiskohtauksen kuin minun omakin auto Suomessa. Se vain sammui. Ohjasin auton pientareelle. Yritin startata autoa uudestaan, mutta mitään ei tapahtunut. Ei yhtään mitään! Hakkasin käsillä rattia ja huusin suoraa huutoa pettymyksestä. Tämä ei ole todellista. Mikä ihmeen kirous minulla on autojen kanssa? No, ei kait se auta muuta kuin liftata tieni Fredericiaan.

Samassa näin taustapeilistä kun jotenkin tutunoloinen Audi lipui taakseni. Mitä helvettiä täällä tapahtuu, ähkäisin ääneen kun näin Cris istuvan kuskin paikalla Audissa. Kuinka Cris voi olla täällä? Mistä mies voi tietää minun olevan juuri täällä? Sitten minulla välähti. Bemari on hänen autonsa, joten totta kai hänellä on, jäljitin omassa autossaan. Minä helvetin idiootti en muistanut kuinka konkari Cris on näissä hommissa. Hän on jenkkiarmeijan kouluttuma eliittisotilas ja tehnyt sitä työtä koko elämänsä.

Samassa mies aukaisi kuljettajan oven. – Lähdit sitten aamuajelulle? Mulkaisin Crisiä niin kiukkuisesti kun saatoin sanomatta sanaakaan, mutta mies vain nykäisi minut autosta ulos taluttaen minut Audin etupenkille. Cris istutti minut voimallisesti penkille ja ilme kertoi, että parempi pysyä vain aloillaan. Hän haki bemarin avaimet autosta ja lukitsi auton. Sitten hän hyppäsi Audin ratin taakse yhdellä sulavalla liikkeellä. Hän vilkaisi tielle ja pyöräytti autolla vihaisen u-käännöksen.

Kuva: https://pxhere.com/fi/photo/1286289