Haukottelin niin että leuat natisivat kun hyppäsin
autoni rattiin klo 4.35 ja käänsin sen kohti työmaata. Edessä oli ensimmäinen
aamuvuoro tehtaalla pitkän vapaan jälkeen. Ajoin hiljaisen kylämme läpi ja
ihailin hämärään kietoutunutta loppukesän luontoa. Pian tulin isommalle tielle ja
kiihdytin vauhtini sallittuun nopeuteen. Napsautin vakionopeudensäätimen päälle
ja silloin se tapahtui. Auto sammui ihan yhtäkkiä ja menoni hyytyi täysin.
Hätävilkut päälle ja ohjasin auton tien reunalle ihmetellen. Mitä ihmettä siitä
nyt hajosi, sillä juurihan minä sen huolsin monen tonnin edestä, manasin
mielessäni.
Yritin
startata autoa mutta se ei inahtanutkaan, en edes saanut autonavaimia pois
virtalukosta. Mitähän helvettiä tämä nyt on? Aukaisin konepellin, nappasin
taskulampun hansikaslokerosta ja astuin autosta ulos aamun viileyteen. Nostin
konepellin ylös ja raavin päätäni. Kaikki näytti olevan kunnossa, missään ei
näkynyt mitään ylimääräisiä vuotoja, ei näkynyt irtonaisia johtoja tai osia
sekä öljytikussakin oli öljyä.
Olin jo menossa autosta
hakemaan puhelintani ja soittamaan hinausauton sekä töihin yövuoron esimiehelle,
että tulisin myöhästymään. Mutta pimeydessä kajastavat autonvalot saivat minut
pysymään vielä autoni etupuolella, sillä minulla ei ollut päälläni mitään
heijastavaa. Pian ohitseni ajoi hiljaa valkoinen Ruotsin kilvissä oleva
pakettiauto joka veti tien sivuun vähän minun edelleni. Oho, maailmassa löytyy
vielä teiden ritareita.
Autosta
loikkasi ulos kaksi miestä ja he lähestyivät minua valppain askelin. –
Huomenta, auto-ongelmia? Voimmeko auttaa? Kysyivät he murtaen pehmeästi englanniksi.
Nyökyttelin kiitollisena ja kerroin kuinka auto oli vain sammunut. Toinen
miehistä kumartui moottorin ylle ja menin lähemmäksi kertomaan mitä olin jo
ehtinyt tarkistaa kun yllättäen tumma kangas vedettiin pääni yli ja minuun
tartuttiin äkisti takaapäin. Aloin välittömästi kiljumaan ja potkimaan
jaloillani joka suuntaan.
Sydämeni hakkasi tuhatta ja
sataa, olin ihmeissäni ja peloissani siitä mitä tapahtui. Mutta mies oli äärimmäisen
vahva, sillä hän nosti minut vaivatta ilmaan ja lähti kävelemään minä tiukasti sylissään.
Raavin kynsilläni miehen käsiä, mutta hänen pusakkansa suojasi häntä minun
teräviltä kynsiltäni. Potkin, sähisin, huusin ja kiroilin mutta ei sillä ollut
mitään vaikutusta asiaan.
Kuulin
kuinka pakettiauton sivuovi aukaistiin ja mies työnsi minut sisälle vauhdilla.
Lyyhistyin auton lattialle josta joku nosti minut istumaan penkille minun
huitoessa ja huutaessa minkä pystyin. Kuulin kuinka miehet käskyttivät
toisiaan. Hetkinen, tanskaksi? Höristin korviani hiljentyen ja olin kuin
olinkin kuullut oikein. Miehet olivat tanskalaisia. Mitä ihmettä? Tätä
ihmetellessä pakettiauto ampaisi liikkeelle ja teki selkeästi U-käännöksen
sillä kaaduin penkkirivistöllä, mutta joku auttoi minut takaisin istumaan.
Kiukkuisesti hätistin kädet irti itsestäni ja yritin riisua pääni yli vedettyä
huppua, mutta miehen ääni kielsi minua englanniksi tiukasti.
Tunsin
että minua vastapäätä istui joku. Joku muu kuin joka oli minut autoon
paiskannut, joku joka oli minua auttanut auton U-käännöksen aikana ja kun tämä
henkilö vihdoin puhutteli tätä minut autoon paiskannutta miestä, nousivat
niskakarvani pystyyn. Minä nimittäin tunsin tuon äänen. Läpikotaisin, sillä se
oli pureutunut mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Saatoin kuulla hänen äänensä edelleen
unissani. Hänen äänensä oli ollut joskus minulle kauneinta koko maailmassa.
Mutta ei enää, ei todellakaan enää. Kiukku kihosi sisälläni ja kielloista
huolimatta kiskaisin hupun päästäni.
Jouduin
räpäyttämään silmiäni kahdesti sillä vastapäisellä penkillä istui minun elämäni
suurin rakkaus ja samalla myös elämäni suurin virhe. Mies joka oli särkenyt
sydämeni lukemattomia kertoja ja pitänyt minua pilkkanaan yli 13 vuotta. Ennen
kuin kukaan ehti reagoida, nousin ylös ja löin nyrkilläni miestä kasvoihin. Oikean
käden rystysiin sattui ihan helvetisti mutta en välittänyt siitä, sillä olin
suunnattoman raivon vallassa. Olin valmis tappamaan.
Olin lataamassa toista iskua
kun meidän kanssamme takana oleva toinen mies tarttui käteeni ja väänsi sen selkäni
taakseni sellaisella voimalla että olkapäässäni rusahti. Inahdin tuskasta ja
valahdin polvilleni, mutta pidin katseeni koko ajan Christianissa. Jos katse
olisi voinut tappaa, makaisi Cris edessäni kuolleena. Hyvinkin kuolleena.
Christian
vilkaisi minua pyyhkäisten veren nenästään ja koputti matkustamon väliseinää.
Pakettiauto pysähtyi ja toinen minua ”auttamaan” tulleista miehistä päästi
minusta irti aukaisten sivuoven poistuakseen. Yritin karata samasta ovenraosta,
mutta Cris nappasi minua kädestä kiinni paiskaten minut takaisin penkille häntä
vastapäätä. Sinkosin mieheen kipunoivan katseen ja olin aukaisemassa suuni
vastalauseen. Cris ei kuitenkaan sanonut sanaakaan, katsoi vain minua katseella
joka ei jättänyt mitään epäselväksi. Sinä pysyt täällä ja piste, hän viestitti.
Itse en halunnut nähdä koko miestä, joten suljin silmäni ja yritin kasata repaleisia
ajatuksiani.
Ilmiselvästi
olimme matkalla kohti pohjoista, sillä emme olleet kääntyneet U-käännöksen kuin
yhden kerran vielä isommalle tielle. Molemmista Iin liikenneympyröistäkin
olimme myös jatkaneet suoraan. Miksi olin tässä kyydissä ja mihin olin
matkalla, niihin minulla ei ollut vastausta.
-
Aino, voisitko aukaista silmäsi ja katsoa minua? Haluan jutella sinun kanssasi?
Mies kysyi minulta yllättävän varovaisella äänellä. Hänen äänensä ja
läsnäolonsa sai ihoni kihelmöimään. Kirosin tätä sillä olin viimeisen vuoden
tehnyt itselleni eroa hänestä. Aikani olin yrittänyt pysyä kiinni hänessä,
ensin rakkauden nimissä ja sitten pelkän ystävyyden. Mutta hänen olemassaolonsa
söi minusta kaiken energian, joten vihdoin tein päätöksen. Minun oli päästävä
hänestä irti, minun itseni, minun mielenterveyteni, minun oman sydämeni takia.
Minun oli pakko!
Joten
lakkasin vastaamasta hänen soittoihinsa, tekstiviesteihinsä, meileihinsä, Messenger-viesteihinsä.
Lopulta olin jopa vaihtanut puhelinnumeroni ja muuttanut kaikki osoitetietoni
salaisiksi muutettuani kokonaan uudelle paikkakunnalle, poistanut tyypin
kavereistani Facebookissa ja laittanut hänelle eston kaikkiin mahdollisiin
some-kanaviin. Mutta siinä hän nyt istui. Minun edessäni, ilmielävänä. Kaikkien
näiden vuosien jälkeen ja yhtä komeana kuin silloin kun viimeksi olin hänet
nähnyt yli viisi vuotta sitten Tanskassa.
Ärtyneenä
aukaisin silmäni ja sinkosin taas kipinöivän katseen hänen suuntansa. Mies
vastasi siihen ilkikurisella naurulla. – Luoja, olet ihan samanlainen kuin
ennenkin. Tulta ja tappuraa, rakas.
- Minä en ole sinun
rakkaasi. Ole ollut sitä enää vuosikausiin, kiitos sinun. Voisitko
ystävällisesti kertoa mitä hittoa minä teen tässä pakettiautossa sinun
kanssasi? Minun pitäisi olla matkalla töihin. Vilkaisin kelloani. Tai siis olla
jo töissä. Korjasin pistävästi ja purin hampaita yhteen niin että ne kirskuivat.
- Minulla on ollut sinua
ikävä ja halusin nähdä sinut. Mies vastasi ja silitti polveani. Vedin jalkani
hänen kosketuksensa alta, sillä se tuntui niin saatanan hyvältä. Liian hyvältä
ja tutulta. Sairaan tutulta.
- Kihlattuasi sinulla
pitäisi olla ikävä, ei minua. Ärähdin miehelle jäätävällä äänellä ja vetäydyin
penkissä mahdollisimman kauas hänestä. Halusin pakoon hänen kosketustaan, katsettaan,
tuoksuaan, läsnäoloaan, pakoon koko miestä. Ennen kuin olisin taas hänen
vallassaan.
- Minä ja Mette emme ole
enää yhdessä, emme ole olleet enää yli puoleen vuoteen. Katsoin miestä hölmönä
ja lopulta räjähdin nauramaan.
- Niin varmaan. Kihloissa
oleva mies joka vannoi minulle olevansa naimaton kun viimeksi puhuimme
puhelimessa, puhumattakaan siitä että olit vielä naimisissa silloin kun olimme
yhdessä. Lapsia siellä sun täällä, naisia joka maassa odottamassa sinua
saapuvaksi takaisin heidän elämäänsä. Minä en usko sanaakaan mitä sinun
suustasi tulee. Kaikki se on valheellista myrkkyä. Sylkäisin sanani suustani.
Vereni kiehui kuumana ja olin niin valmis repimään mieheltä silmät päästä.
Christianin silmissä välähti
ja hänen leukansa kiristyi. – Minä en ole koskaan rakastanut ketään niin paljon
kuin sinua. Ja se ei ole vale!
- Varsin outo tapa sinulla
on se kyllä näyttää. Ei, ihan sama mitä satuja minulle syötät, niin minä en
enää sinua usko. En ole enää sama naiivi, nuori tytönhupakko joka piti sinua
arvossa arvaamattomassa. Ja mitä sinä teit, särjit minun sydämeni uudestaan ja
uudestaan. Ehei, enää en suostu siihen sylkykupin rooliin. Pärjään vallan hyvin
ilman sinua elämässäni. Minä en ole enää sinun ovimattosi johon voit mennen
tullen pyyhkiä jalkasi. Uhosin ja nostin leukani ylemmäksi. Se että sain sanat
sanotuksi, vaati minulta paljon ja sydämeni hakkasi kuin höyryvasara rinnassani
sillä vaikka kuinka halusin ja uskottelin, sai mies edelleen sydämeni
läikähtämään. Kirosin itseni sillä halusin olla immuuni hänelle, mutta en sitä
vieläkään ollut. Saatana!
 |
| Omistan tämän kuvan ja sen kaikki oikeudet |
Ps. Pahoitteluni kun kappalejaon paikka heittelehtii tekstissä, copy-paste suoraan Wordista tekee sen. Ilmoittakaa myös jos teksti on liian pieni luettavaksi älylaitteilla niin muutan fonttia. Myös palautetta otetaan vastaan sillä tätä mini-kirjaa tulee ulos 14-15 osaa. Kiitos... Niin ja aivan, uusi osa tulee ulos aina joka viikon maanantai.
