Työnimi NordPrince

Tässä olisi pieni näyte minun toisesta työn alla olevasta kirjasta. Kyseessä on merille sijoittuva kirja jota olen kirjoittanut jo tovin ns. psykologisena prosessina itselleni. Siksi kirja etenee hitaasti, mutta varmasti.

Tämä tekstinpätkä on heti kirjan alusta, olkaa hyvä.

- Herätys, Liina. Ruvetaan olemaan perillä. Marko, meidän 2.konemestari, herätteli minua tönimällä olkapäähäni. Huitaisin äkäisesti sillä en olisi millään halunnut herätä niin hyvästä unesta. Mutta Marko jatkoi tökkimistään itsepintaisesti joten pakkohan siinä oli silmät avata.

- Sehän meni joutuisasti! Sanoin ja haukottelin leveästi.

- Niin kai kun nukkuu koko matkan lentokentältä satamaan asti. Pojat hymisivät kuorossa.

- No, vähän vain väsyttää. Huokaisin muka dramaattisesti silmiäni muljauttaen.

- Onkos tuo mikään ihme? Ethän sinä lomalla ehdi nukkumaan, siitä pitää kyllä Antti huolen… Lassi, 1.perämies, laukaisi väliin hymyssä suin. Kuinkas kauan saitte tällä lomalla olla saman katon alla?

- Melkein kolme viikkoa. Sitten Antti soitettiin töihin. Lähti hakemaan Oilyn uutta pönttöä Kiinasta. Onneksi päästään lomille melkein samaan aikaan. Hymyilin ja ajattelin lämmöllä kihlattuani Anttia. Olimme molemmat perämiehiä ja elämämme oli ainaista erossa olemista. Ehkä tämän uuden laivan myötä tilanne vihdoinkin rauhoittuisi. Tuskin kuitenkaan, tuumasin kyynisesti.

- Katsokaa nyt sitä. Nyt se muistelee kiihkolla kuinka hetekan jouset ovat saaneet kyytiä. Sähkömies Krister herätti minut kommentillaan ajatuksistani. Vihellyskonsertti täytti tilataksin jätkien viheltäessä minulle Harry Belafonten ”viidakkolaulua”.

- Olkaas nyt! Ärähdin muka vihaisesti. Puistelin päätäni jätkille hymyssä suin ja käänsin katseeni ikkunasta ulos.

Taksi kurvasi portista sisään satama-alueelle. Onneksi oli kesä, niin paikka näytti vähän paremmalta kuin talven harmauden ja pimeyden keskellä. Joka paikassa oli rekkoja, kontteja ja trailereita. Henkilöautot odottivat pääsyä M/S Pearl Of Rotterdamin kyytiin, joka illalla veisi heidät Englantiin. Laivan kyljet hohtivat vastamaalatun valkoisina. Sinisen korsteenin piipuista tuprahteli välillä tummaa savua ilmoille merkiksi siitä, että apukoneet tuottivat satamassa tarvittavan sähkön laivalle.

Laiva oli tullut sen omistavalle varustamolle vasta vähän aikaa sitten ja oli maailman suurin ROPAX-alus. Alus otti matkustajia vajaat 400 henkilöä, mutta toisaalta laivaan mahtuu lastia paljon enemmän kuin normaaleihin matkustaja-autolaivoihin. Se olikin sellainen välimuoto matkustaja-aluksen ja ro-ro-rahtilaivan väliltä. Sen sisaralus M/S Pearl Of Hull oli vielä rakennettavana telakalla Italiassa. Se aloittaisi omat reissunsa loppukesän aikana, mikäli telakan aikataulu pitäisi paikkansa.

Ajoimme eteenpäin kohti pohjoislaituria ja hyörinä sen kuin lisääntyi mitä lähemmäksi laituria pääsimme. Vetomestarit vetivät lastejaan edes takaisin ja kaiken keskellä oli meidän oma, tuttu työpaikkamme NordPrince peräramppi alhaalla valmiina ottamaan lastin vastaan.

Ihaillen tuijotin minulle niin rakasta työpaikkaani. Laivalla oli jo ikää 25 vuotta, mutta ei sitä ihan heti voinut uskoa. Laiva oli nimittäin saanut paljon uutta maalia pintaan ja ruoste oli saanut kyytiä ahkerien kansimiesten käsissä puosun johdolla. Uusi maalikerros puki vanhaa rouvaa oikein moitteettomasti ja nuorensi leidiä ainakin kymmenellä vuodella.

Ajoimme peräramppia pitkin laivaan heti sopivan raon löydettyämme. Kolari vetomestarin kanssa ei olisi kaunista katsottavaa. Olin viime kesänä saanut todistaa kuinka satamatyöntekijän henkilöauto ja vetomestari ajoivat yhteen. Vaikkakin satama-alueella oli nopeusrajoitus, ei se paljon auta kun monta tonnia painava vetomestari lastinsa kanssa tulee päälle. Onneksi tilanteesta selvittiin vähäisillä vammoilla ja ruhjeilla. Tosin auto meni lunastuskuntoon, mutta onneksi työntekijän henki säilyi.

Vilkutimme kaikki yliperämies Rami Salkiolle, joka silmä kovana lastitoimistossa valvoi lastin purkua. Kuski kiihdytti autoa ja moottori huusi kuolemaa meidän kivutessa jyrkkää ramppia pitkin sääkannelle. Kurvasimme keskelle pukkeja ja kettinkejä mahdollisimman lähelle asuintiloja. Näin olisi vaihtoporukan helpompi kantaa viinasta ja tupakasta painavat laukkunsa sisälle taksiin.

Iloisesti hälisten purkauduimme aurinkoiselle kannelle ja nostelimme laukut autosta. Joka paikassa tuoksui tuore maali, raskas polttoöljy ja meri, kerrassaan ihana tuoksu. Vedin ilmaa keuhkoihini ja huokaisin syvään. Täällä taas!

Puosu oli suojattiensa kanssa maalamassa paapuurin puoleisia flektiluukkuja ja reelinkiä. He nostivat kättään nopeaan tervehdykseksi ja keskittyivät taas mönjän levittämiseen. Kipparimme, Aleksi A. Laiho, joka myös laivallamme tunnettiin nimellä Suuri Päällikkö, nojaili yläkannen reelinkiin ja huuteli meille tervetuloa töihin – toivotukset iloisesti hymyillen.

Sinkosin katseeni yläkannella ja vetäisin kiivaasti syvään henkeä sillä kipparimme näytti syötävän hyvältä shortseissaan ja tiukassa mustassa t-paidassa. Hän oli kuin vaalea viikinkikuningas suoraan karusta Pohjolasta. Tosin nyt hän oli jossain välissä myös ehtinyt samaan hiukan rusketusta itseensä joka puki vaaleaa kipparia enemmän kuin hyvin. Naksautin kieltäni sillä tuumailin pienessä mielessäni millainen mies hän olisi sängyssä. Nopsaan kuitenkin karkotin mokomat ajatukset päästäni. Varattu nainen ajattelee seksiä oman esimiehensä kanssa heti kun tämän näkee. Puistelin päätäni nolona enkä kehdannut enää katsoa Aleksiin päin.

Annelta kyllä pitäisi kysellä, että vieläkö Aleksi kävi samoina päivinä kuntosalilla kuin ennenkin. Jos vaikka itsekin lähtisi polkemaan kuntopyörää niinä päivinä. Ilman silmäruokaa tästä törnistä tulisi pitkä, mietin nauraen mielessäni. Sen verta suotakoon iloa myös parisuhteessa olevalle. Samassa hyvässä lomatunnelmassa oleva matruusi Mika ”Saukko” Salomaa ampaisi miehistökerroksen ovesta ulos tasanteelle.

- Katos, katos! Vanhaa tuttua jengiä tulee. Sori, pojat, mutta nämä vanhat paskat pääsevät nyt lomille.

- Pidähän Saukko hiukan pienempää ääntä. Kyllä meidänkin päivämme koittaa… Marko huudahti leikkisästi ja heristi nyrkkiä.

- Niin varmaan, mutta ei nyt… Saukko lallatteli ja veti tangoa antaumuksella kuvitellun partnerin kanssa. Nauroimme kaikki matruusin tangotaivutuksille, jotka olivat hivenen spagettimaisia.

Raahasimme laukkumme sisälle ja pian ahtaat kongit olivat täynnä matkalaukkuja ja pulisevia merimiehiä. Vaihdettiin kuulumisia ja uusi porukka syöksyi pentteriin hakemaan syömistä, sillä lentokoneen mitätön aamupala ei raavasta merimiestä pitkälle ruoki. 

Omistan kuvan ja sen oikeudet

Kirjan viemää

On se upeaa kun omistaa niin mahtavan mielikuvituksen ja taidon nähdä yllättävän loogisia unia. Joten sain seuraavan kirjani idean taas yhdestä unestani ja siitä se on lähtenyt kypsymään... Olen sitä jo parikymmentä sivua kirjoittanut. Tässä teille vähän maistiaista kyseisestä kirjasta:

                   PROLOGI

Ilmavirta iski vasten kasvojani kun oli minun vuoroni hypätä ulos koneesta. Juuri ennen ponnistustani tyhjään, minuun iski paha aavistus. Tunne siitä, että nyt ei ole kaikki niin kuin pitäisi. Siinä kohtaa oli enää vaikea perääntyä, sillä joukkueemme viimeinenkin mies, joukkueemme johtaja Sean joka oli myös minun mentorini, paras ystäväni ja sielunkumppanini, oli loikannut myös pimeyteen minun jälkeen. Valitettavasti pimeys vaihtui äkisti yksittäisiin valokeloihin ja ympärillä räjähtäviin ammuksiin.

Helvetti, hyppäsimme keskelle vihollista, oli ensimmäinen ajatukseni ja manasin tiedustelumme alimpaan helvettiin. Mutta laskuvarjon varassa ja painovoiman armoilla oli hyvin vähän mitä pystyi tekemään. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa pääsyä alas, joko elävänä tai kuolleena. Varmistin että aseeni oli hyvin kiinni rintaani vasten, radiopuhelin omassa kotelossaan ja lisäammukset tallessa.

Vasemmalta puolen kuulin ähkäisyn kun Jason otti itseensä osuman. Saman tien hänen varjonsa lähti kaartamaan jyrkästi vasempaan ja pian kadotin hänet näkyvistä kokonaan. Ei saatana, tää keikka menee ihan vituiksi.

Vilkuilin ympärille, muu joukkue oli pysynyt hyvin kasassa ja maahankaan ei ollut enää pitkästi. Ajatukseni olivat jo siinä mitä olisi tehtävä heti kun pääsisin maahan kunnes kaiken tämän katkaisi valtava jysähdys minun vasemmassa kyljessäni joka sai ilmat pakenemaan koko kehostani. Hetken haukoin happea kuin kala kuivalla maalla. En onneksi tuntenut kipua, mutta jokin painava laskeutui selkääni ja pian takkini oli läpimärkä verestä.

Paiskauduin maahantulossa selälleni sillä jostain syystä jalkani eivät ottaneen alle laskeutumisessa. Joka puolella viuhui luodit, aseet rätisivät. Kaiken tämän kaaoksen keskellä oli minun joukkueeni. Näin sivusilmästä kuinka Sean mätkähti maahan ja jäi paikalleen makaamaan yhdeksi mytyksi.

Irrotin oman varjoni ja ryömin hänen luokseen. – Sean! Oletko kunnossa? Kysyin mieheltä ravistaen häntä. Ei vastausta, joten tartuin häntä vauhdilla olkapäistä ja lähdin raahaamaan kivien taakse suojaan. Max tuli auttamaan minua. Aaron oli jo kivien luona ampumassa meille suojatulta. Jasonia ja Timiä en nähnyt missään.

Huusin Aaronille että ottaa yhteyden komentopaikkaan, nyt tarvitaan ilmatukea ja medical evacuation välittömästi. Itse keskityin katsastamaan Seanin tilanteen. Mies oli yltä päältä veressä ja tajuton. Älysin hyvinkin nopeasti, että hänen tilanteessa ei ollut hyvä. Yhtäkkiä mies tuli tajuihinsa. – Sean, me hypättiin keskelle vihollista. Jason ja Tim ovat kadoksissa. Pyysin…

Sean nappasi minua rinnuksista kiinni ja kiskaisi lähemmäksi keskeyttäen raporttini. – Lilja, elä elämääsi. Nyt! Sean sai vaikeroitua minulle veren pulputessa hänen suustaan. Sitten hänen silmänsä pyörähtivät ympäri ja hän kuoli käsiini. Jättäen minut yksin tähän paskaan maailmaan, selviytymään ihan yksin.

Tuijotin omia käsiäni, ne olivat ihan veriset. Niissä oli Seanin verta.

Sellaista, mitä tuumaat?