Väärät saappaat

Tunsin jo aamukahvia juodessani, että tänään olisi pitänyt jäädä kotiin. Lukita ovi, vetää verhot ikkunoiden eteen ja hautautua peittoihin koko päiväksi. Mutta vaimoni joka aamuinen narina siitä kuinka hänellä oli tylsää olla työttömänä taas yksi päivä lisää kotona ja kun ei kerta sieltä televisiostakaan tule mitään. Siivotakkaan ei jaksaisi joka päivä ja naapurin Tarjakaan ei enää kutsu kahville.

Olin sanomassa armaalle vaimolleni jo pahasti että eiköhän Tarjakin ole kyllästynyt sinun ruikutukseen elämän epäoikeudenmukaisuudesta ja kulahtaneeseen ulkonäköösi. Ennen niin komean näyttävä nainen huolitellun kampauksen ja meikin ajalta oli vain muisto. Suihkussakaan vaimo ei enää jaksanut käydä kuin kerran viikossa. Kuulemma turhaa kun kotosalla vain on.

Vaimo oli työpaikan konkurssin myötä menettänyt muutakin kuin työnsä, nimittäin todellisuuden tajunsa. Työttömän päivät olisivat olleet aikoja sitten olleet mennen talven lumia, mutta kun ei vaimolle mikä tahansa työ kelvannut. Eihän johdon assistentti voinut alentua tilitoimiston sihteeriksi avaaman postia ja keittämään kahvia.

Niinpä vaimoni oli ollut minun hermojeni riesana jo kohta kaksi vuotta. Olinhan minä ottanut vaimoni toviksi papereita pyörittelemään, hoitamaan posteja ja vastaamaan puhelimeen minun yhden miehen kiinteistönhoito firmaani, mutta kolmessa kuukaudessa oli akka saanut koko lafkan sekaisin ja ajanut meidän liki 20 vuoden avioliiton eron partaalle.

Sitä soppaa setviessä oli vainoni katkeroitunut entisestään ja muuttanut nukkumaan Joonaksen vanhaan huoneeseen. Nytkin se tuossa rasvainen tukka silmille valuen kauhtunut kukkainen aamutakki päällä huutaa mulle työstäni. Kuinka kiitollinen minun pitäisi olla siitä ja kuinka tärkeää se on että ihmisellä on ammatti ja työ.

Joinakin aamuina tuota valitusvirttä kuunnellessa tekisi mieli läpätä ämmää päin näköä ja sanoa suorat sanat, mutta kun Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa olen lupautunut elämään hänen kanssaan niin vasta- kuin myötämäessä, tyydyn pakenemaan ovesta ulos takkia päälle vetäen. Niin kuin tänäkin aamuna.

Starttasin pakettiauton ja suunnistin kohti toimitilojani. Pyörittelin vaimoni sanomia asioita päässäni samalla kun sukkuloin aamuruuhkassa kohti työmaata. Pitäisikö minun olla kiitollinen siitä, että asiakas on päättänyt syödä ekstratulista chiliä saaden aikaan tukkeutuneen vessan. Siinä käsi kyynärpäitä myöten chililtä haisevassa paskassa on vaikea tuntevansa olevan unelmatyössään. Tai kun känninen pariskunta on taas unohtanut avaimet kotiin ja heidät pitää baari-illan jälkeen päästää sisälle heidän kaatopaikkaa muistuttavaan asuntoon, josta kuitenkin sain tunnin päästä olla avaamassa ovea poliisipartiolle. Vaimo on taas päättänyt lyödä paistinpannulla miestään päähän, joten ilta loppuu siihen kun vaimo päätyy putkaan ja mies ambulanssilla sairaalaan. Nämä elämän karut tosiasiat olivat tulleet minulle tutuiksi työvuosien myötä.

Valitettavasti maallisten murheiden riivaamana en oikein keskittynyt kunnolla minulle tulleeseen aamun ensimmäisen työpuheluun. Myös tavoistani poiketen en muistanut sanoa kriittistä sanaa ”kiinteistöhuolto” nimeni eteen. Yhdellä ainoalla sanalla olisin säästynyt mustelmilta, irronneilta hampaalta, haljenneelta huulelta ja murtuneelta kylkiluulta. Mutta ei juuri sinä aamuna. Minun vaimoni nalkutus oli vienyt minut ajatusteni syvien vesien ääreen ja tästä syystä sain murahdettua suustani vain Korhosen.

Kiihkeä basson mölinä täytti korvani joista tajusin vain sanat Hotakainen, suunnitelma ja valmis. Vajavaisista tiedoista huolimatta päättelin, että eräässä taloyhtiössä asuva hallituksen puheenjohtaja Hotakainen on vihdoin saanut taloyhtiön takapihaa koskevat vihersuunnitelmat valmiiksi. Kuittasin bassoääniselle miehelle että tämä ok johon mies ärähti, että suunnitelmat on haettava tänään. Ja linja hiljeni.

Olipas Hotakaisella huono päivä kun noin käyttäytyi puhelimessa. Päätin kuitenkin kurvata taloyhtiö Leppäkertun kautta ja hakea suunnitelman Hotakaiselta saman tien. Minun olisi pitänyt siinä kohtaa älytä, että nyt ei tainnut asiat olla ihan niin kuin piti, koska ovikellon vaativa rimputus oli herättänyt herra Hotakaisen. Tietenkään hänellä ei todellakaan ollut minulle mitään suunnitelmia vielä annettavaksi. Kohautin kuitenkin hartioitani ja annoin asian olla, jahka olin ensin pahoitellut herätystä Hotakaiselta.

Kurvasin konttorille ja aloitin työpäiväni. Päivän aikana kiireiden keskellä mokoma pikkujuttu pääsi unohtumaan. Ihmettelin vain kovin, kun töiden tohinassa en aina ehtinyt vastaamaan ja puhelin täyttyi tuntemattomasta numerosta tulleisiin soittoihin. Tämäkin osoittautui suunnattomaksi virheeksi, jonka sain karvaasti kokea.

Työpäivän loppupuolella sain oudosta numerosta perin omituisen ja uhkaavan viestin: Tiedoksenne että miljardööri Hotakaisen talon sähkösuunnitelmat olivat olleet aamusta asti valmiina, ja ne pitäisi hakea välittömästi tai ei hyvä seuraisi! Luin viestiä uudelleen ja uudelleen siitä kuitenkaan mitään ymmärtämättä.

Jätin mokoman tekstin oman onnensa nojaan ja taas kohtalo antoi minulle mahdollisuuden muuttaa tulevan iltani suuntaa. Mutta ei, minä poika en moiseen tarjoukseen tarttunut. Pian tuntematon numero jättikin minut rauhaan ja sain vedettyä työpäiväni ilman sen suurempi häiriöitä loppuun. Mitä nyt yhden mummon kissa puri minua sormesta kun oli mummon luona pattereita säätämässä. Mokoma ilves oli sitä mieltä, että oli ruoka-aika ja minun lähimmät nakit helppoa lähiruokaa. Nyt oli kaksi sormea tukevasti laastaroitu mummon toimesta ja autossa odotti lohdutuskonjakkipullo jonka mummo antoi kivun hoitoon.

Tunsin jo konjakin aromin suussani, kun olin sulkemassa konttorini ovea. Pihalla minua odotti autoni luona kaksi gorillan kokoista tummiin vaatteisiin pukeutunutta miestä. Ihmettelin moista mutta reippain askelin lampsein autolleni konjakki suussa maistuen. Toinen tuli minua vastaan raskain askelin. Huomasin hänen isot maiharit sekä tummat reisitaskuhousut, ja siinä kohtaa mietin että mitä hittoa. Mies kysyi minulta möreällä äänellä: - Korhonen? Minä idiootti menin vastaamaan myöntävästi.

Sitten minua vietiin kuin litran mittaa. Kivun, veren ja tuskan keskeltä kuulin miljardööri Hotakaisen terveiset urakoitsija Korhoselle, että hommia ei jätetä puolitiehen. Ennen seuraavaa gorillan antamaa tillikkaa sain rääkästyä, että olin kiinteistöhoitaja Korhonen. Urakoitsija Korhonen majailisi liikekiinteistön toisessa päässä.

Gorilla jähmettyi, auttoi minut pystyyn, työnsi käteeni aimo nipun viisisatasia ja pahoittelivat. Miesten poistuessa autolleen sylkäisin muutaman irtohampaan maahan ja päätin ottaa avioeron.

Kuva: https://www.reddit.com/r/me_irl/comments/bx93rs/me_irl/