Teaser yhdestä kirjastani

Olen tässä pikkuhiljaa kirjoitellut yhtä kirjaani eteenpäin. Olen tänne laittanutkin kyseisen kirjan prologin aikoinaan. Löydät sen täältä: 

https://jennintarinatupa.blogspot.com/2017/05/kirjan-viemaa.html 

Tässä olisi yksi pätkä lisää kirjasta, ole hyvä.          

             Viittasin Samille talon suuntaan ja mies lähti hakemaan kahvia. Siinä samassa Antero hölkötteli takaisin kotiin ja puhumatta minulle mitään painui sisälle. Hän ei edes vilkaissut minua. Ei perkele, tätäkö se nyt on. Mykkäkoulua, puhumattomuutta ja tummia mulkaisuja. Hiljaisuutta ja sanatonta syyllisyyttä. Kiitti mutta ei kiitti, Tämä ei ole minua varten.

Marssin sisälle, vein kahvikupin keittiöön ja menin pukeutumaan. Makuuhuoneessa katseeni kiinnittyi vaatekaapin sisällä olevaan asekaappiin. Ajattelematta syötin koodin ja aukaisin oven. Otin kaapista Clockini ja siihen yhden lippaallisen luoteja. Jostain syystä jätin oven auki, aivan kuin merkiksi siitä mitä tuleman pitää. Näin olen sen jälkikäteen järkeillyt.

                 Miesten jutellessa olohuoneessa kaikessa rauhassa omia asioitaan, puin päälleni ajokamat. Aseeni survoin selkäpanssarini alle ja lippaan laitoin taskuun avainten kanssa. Toiseen taskuun survoin lompakon. Nappasin kypäräni ylähyllyltä sekä prätkän avaimet peilipöydän kulhosta. Tein sen taas missä olin paras, eli pakenin. Minua ei ollut luotu keskelle tällaista ihmissuhdedraamaa. En edes katsonut teeveestäkään mitään saippuaoopperoita joten miksi suostuisin elämään sellaista.

               Loksautin oven kiinni perässäni ja jolkotin moottoripyörän luo. Hyppäsin pyörän selkään, vedin kypärän päähäni ja starttasin pyörän. Moottorin rouhea ääni rauhoitti mieltäni, mutta se ei siltikään laannuttanut sisälläni kiehuvia ristiriitaisia tunteita. Olin jo kääntymässä kadulle ennen kun Sami ja Antero ilmestyivät oviaukkoon. En vilkuillut sivulleni kun kiihdytin pyörän matkaan. Sisälläni takoi vain ajatus päästä pois, kauas pois. Mikään muu ei mielessäni takonut.

                Ohjasin prätkän pohjoista kohti ja annoin pyörän niellä kilometrejä. Jossain kohtaa huomasin kun joku väläytteli pitkiä valoja takanani. Vilkaisin sivupeiliin, Antero ja Sami olivat perässäni Skodalla. Mutta tänään en ollut sillä tuulella, että antaisin periksi. Väänsin kahvasta ja moottoripyörä tottelisi mukisematta käskyäni. Pian minulla oli vauhtia päälle kaksi sataa ja Skoda jäi kauas taakse. Oloni oli sellainen että sillä hetkellä en välittänyt pätkääkään vaikka minulta lähtisi ajokortit tai jopa henki. Linnatuomiokin ei tuntuisi missään, saisipahan rauhassa olla erossa maailmasta ja treenata paskaa oloansa pihalle.

                 Kuivaniemessä minua tuli vastaan poliisiauto. Sen ehdin nähdä peilistäni vauhdin keskellä että maijan jarruvalot syttyivät. Jaahas, kääntyivät perään joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin painua karkuun entistä lujempaa. Onneksi minulla oli vauhtia niin paljon että eivät taatusti tunnistaneet pyörää tai ehtineet tunnistamaan kypäräni tekstiä. Nostin nopeutta entisestään, pian olinkin Simon toisella puolen ja huomasin kyltin vasemmalle Karsikon kalasatama. Päätin kääntyä sinne, tie oli huonokuntoinen mutta siinäkin pidin vauhtini pitkälti yli sadan. Jossain vaiheessa käännyin Paanuniementielle. Paanuniementieltä käännyin vielä kerran vasemmalle ja ajoin aivan merenrantaan.

             Päästyäni tien loppuun, sammutin pyörän ja työnsin sen metsään yhden ison kuusen alle piiloon. Nakkasin sinne myös kypäräni ja prätkätakkini. Minulla oli tullut kuuma ajaessani poliisia karkuun. Nappasin aseeni ja lippaan matkaani. Kävelin aivan meren rantaan ja istuin rantakiville. Kaikkialla oli hiljaista, missään ei ollut ristinsieluakaan. Ainoastaan lokit huusivat merellä, aallot löivät raskaasti rantaan ja tuuli suhisi puissa.

                  Tiputin itseni polvilleen hiekkaan ja huusin tuskaani ulos. Ulvoin ja sähisin, kiljuin niin kauan, ettei kurkustani tullut enää ääntäkään. Lysähdin hiekalla ja makoilin siinä kauan. Onneksi oli lämmin päivä ja hiekka oli ihanan lämmintä allani. Se lohdutti surkeaa oloani.

                  - Sean, puhu minulle! Auta minua. Kerro mulle mitä mun pitää tehdä. Mä en yhtään tiedä mitä mun pitäisi tehdä, mä oon ihan yksin. Puhelin taivasta kohti. Mutta ei Seankaan osannut kertoa minulle mitä tehdä. Nousin ylös hiekalta ja otin aseen käteeni. Työnsin lippaan sisään ja pyörittelin asetta käsissäni. Kuinka helppoa olisi lopettaa tämä kaikki? Se vaatisi vain yhden painalluksen, yhden ainoan itsekkään teon. – Ei! Kuului pääni sisällä. Purskahdin itkuun, Sean vastasi minulle vihdoinkin. Annoin aseen tippua kädestäni hiekalle ja itkin.

                  Päässäni alkoi soida Gone Away- kappale ja lauloin hiljaisella äänellä kyynelten virratessa poskilleni. ”Leaving flowers on your grave. Show that I still care. Black roses and Hail Mary's. I can't bring back what's taken from me. I reach to the sky. And call out your name. Oh please let me trade. I would.” Viimeisten sanojen kuollessa huulilleni, suunnaton ikävä Seania puristi rinnassani niin että en saanut hengitettyä.

                  Hämärä alkoi pikkuhiljaa hiipiä metsän keskeltä kohti rantaa ja minulle tuli vilu. Päivä teki tilaa illalle ja ymmärsin, että minun tuli lähteä. Mutta minne? Kaivelin takkini taskuja ja löysinkin sinne laittamani avaimet. Päätin palauttaa pyörän Anterolle, en minä mikään varas ollut, ja painua omalle asunnolleni. Irrotin lippaan aseesta ja laitoin sen taskuun, aseen työnsin taas selkäpanssarini alle.

              Puskin moottoripyörän takaisin tielle ja lähdin. Tällä kertaa ajoin maltillisesti Anteron kotia kohti, mutta siitä huolimatta sain poliisit perääni ennen Muhonperää. Eero ja Okko tulivat minua vastaan ja kääntyivätkin perääni välittömästi. Pyörittelin mielessäni ajatusta ampaista heiltäkin karkuun, mutta minulla ei ollut enää voimia moiseen rytistykseen. Toisekseen, he olivat tunnistaneet minut joten ei mitään järkeä. En halunnut saattaa Anteroa tämän enempää vaikeuksiin kuin mitä jo olin saanut.

Kohta he olivatkin perässäni vilkut päällä. Muhonperän jälkeen tien oikealla puolen oli tyhjä tontti, käänsin pyörän sinne. Kävin tontin perällä kääntymässä, kun miehet ajoivat maijansa liittymään niin, etten pääsisi karkuun. Ajelin vähän lähemmäksi mutta jäin silti tontin takaosaan. Sammutin pyörän ja kiskaisin kypärän päästäni. Miehet tulivat autosta ulos ja lähestyivät minua.

                  - Moro, jätkät. Mulla on sitten ase mukana, oma luvallinen 9 millin Clock. Ilmoitin heille heti. Eero ja Okko pysähtyivät niille sijoilleen. Molempien käsi hakeutui välittömästi virka-aseen luo.

                  - Ei, helvetti Lilja. Onko se ladattu? Pudistin päätäni. - Ase on selkäpanssari alla ja lipas on oikeassa takintaskussa. Miehet hieman rentoutuivat ja tulivat hitusen lähemmäksi.

                 - Ole hyvä ja nouse pyörän päältä. Laitoin kypäräni sarveen roikkumaan ja tottelin miehiä pitäen käsiäni koko ajan ilmassa.

                  - Nyt polvilleen, jalat ristiin. Pidä koko ajan kätesi ylhäällä. Okko käskytti minua. Tein niin kuin he käskivät ja olin polvillaan maassa. Nopeasti miehet tulivat luokseni, Eero työnsi minut maahan mahalleni ja väänsi käteni selän taakse pitäen polvea lapojeni välissä. Mies nojasi kunnolla polvellaan minua vasten ja minulla ei ollut mitään mielihaluja alkaa painimaan hänen kanssaan, joten makasin kiltisti maassa.

                  - Onko sulla oikeassa taskussa jotain muuta mistä minun pitäisi tietää? Okko kysyi. Kerroin siellä olevan avaimet lippaan lisäksi, mutta ei muuta. Eero työnsi kätensä varovaisesti taskuun ja veti lippaan ulos. Nopeasti hän laski, että lipas oli edelleen täynnä.

                  - Onko sulla lisää ammuksia jossain? Kerroin että ei ollut. Rivakasti miehet nostivat minut ylös, Eeron pitäen edelleen käteni selkäni takana.

                  - Mä aukaisen nyt sun takin, että saan sen sun aseen tuolta selästä. Okko kertoi minulle. Nyökkäsin ja Okko aukaisi takkia sen verta että sai kätensä takin sisälle vetäen aseen esiin.

                  Nyt kun Okolla oli minun ase ja lipas, Eero päästi minusta irti. Molemmat miehet katsoivat minua vihaisesti.

                  - Minkä ihmeen takia sä ajelet täällä ase mukanasi? Kohautin olkia enkä osannut vastata moiseen. Miehet taluttivat minut autoon, onneksi en joutunut asiakaspuolelle vaan pääsin välitilaan istumaan. Eero nappasi jaloistani kypärän ja ilmoitti minulle ajavansa pyörän Anteron luokse. Nyökkäsin vain vaisusti, sillä tajusin että nyt joutuisin kohtaamaan Anteron. Suunnitelmani oli viedä pyörä vaivihkaa pihalle ja häipyä sen jälkeen savuna ilmaan.

                 Okko tuli autoon ja käänsi sen takaisin tielle. Eero seurasi meitä perässä Anteron pyörällä. Siinä istuessani Okon vihaisen katseen alla, minuun iski suunnaton katumus. Ei helvetti, tämä oli ihan järjetöntä! Löin nyrkillä sivuovea vihaisesti. Käteeni sattui ihan saatanasti, mutta se ei haitannut.

                - Hei, Lilja. Nyt rauhoitut! Jooko? Mä en halua viedä sua raudoissa Anteron eteen, sovittu?

             - Sori, mulla on vaan niin sekava olo nyt. Pahoittelin Okolle itku kurkussa. Kerrankin tajusin, että olin ihan itse sotkenut asian ja tällä kertaa syy oli todellakin minun. Minun vikani, ihan kokonaan minun. Nojasin päätäni ovea vasten ja istuin hiljaa sen reilun 50 kilometrin matkan. Okko yritti jututtaa minua, mutta en vain jaksanut vastata. Lopulta mies luovutti ja kuulin hänen soittavan Anterolle. Puhui kadonneesta lampaasta ja perillä vartin päästä.

                Okko ajoi auton talon luiskaan Anteron Skodan perään, Antero seisoessa vihaisen näköisenä jo pihalla odottamassa meitä. Eero luovi pyörän Skodan eteen. Antero marssi vihaisesti maijan luo. – Odota sä siellä, älä jumalauta aukaise sitä ovea itse. Okko käskytti minua viimeisen kerran. Päätin totella kerrankin kiltisti.

            Okko nousi autosta ja meni Anteron luo. Myös Eero tuli siihen saatuaan pyörän parkkiin ja sammuksiin. Pitkän tovin miehet keskustelivat keskenään, sitten Antero tuli aukaisemaan apukuskin oven. Penkillä edessä oli minun aseeni ja lipas. Antero survoi ne hupparinsa taskuun. Edelleenkään mies ei vilkaissutkaan minua. Etuovi läimähti kiinni ja ääni tuntui jäävän kaikumaan sydämeeni. Pian Eero aukaisi sivuoven ja astuin ulos. Antero seisoi edessäni kädet kiukun puuskassa.

Kuva: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:YAMAHA
_YZF-R1_2008_right_side.jpg

Uusin novelli/minikirja, työnimi Timanttinen vasikka

- Iltapäivää. Olen rikoskonstaapeli Mirko Reunaluoma ja hän tässä on rikoskomisario Samuel Härmänmaa Helsingin rikospoliisista. Voimmeko tulla sisään? Näillä sanoin alkoi uuden elämäni ensimmäinen päivä. Tosin ei sellaisen elämän kuin olin kuvitellut itselleni. Olin nimittäin äärimmäisen tyytyväinen oman elämääni sillä hetkellä enkä kokenut tarpeelliseksi muuttaa sitä mitenkään. Mutta aina kun sekaantuu rikollismaailmaan, on riskinä joutua vastuulle teoistaan.

Olin koko ikäni ollut levoton oman tiensä kulkija. Jo ala-asteikäisenä lettipäänä minulla oli omat jutut ja kuviot, en kaivannut muita tyttöjä kanssani ruutua hyppimään tai kikattelemaan poikien typerille tempuille. Peruskoulun suoritin nippa nappa ollen se vaikea nuori. Minulle tuli tutuksi jälki-istunnot ja saarnat rehtorin kansliassa. Se verran minulla oli kuitenkin järkeä päässä että hain kokkikouluun peruskoulun jälkeen, johon ihme kyllä pääsin ensimmäisellä yrittämällä. Joku ammatti sitä piti ihmisellä olla, vaikka maailma vetikin puoleensa seireenin lailla.

Saatuani kokkikoulusta ravintolakokin paperit kouraan, häivyin Suomesta. Ensin menin Ruotsiin töihin, sitten Tanskaan ja sieltä Hollannin kautta Espanjaan. Tein kaikkea mahdollista työtä mitä ravintolassa vain pystyi. Kolme vuotta ennen paluuta takaisin Suomeen, olin Madridissa ison ja suositun ravintolan apulaiskeittiömestari. Vuodet maailmalla takasivat minulle kokemusta, jonka avulla pääsin ravintola Oloon keittiöpäälliköksi.

Elin unelmaani parin vuoden ajan, kunnes jouduin ryöstön kohteeksi kotimatkallani työillan jälkeen. Minulta murtui leukaluu sekä nenä. Makasinkin sairaalassa monta viikkoa ja minulle tehtiin neljä eri leikkausta. Vuosien saatossa luut paranivat, mutta minulle kehittyi kolmoishermosärky sekä basilaarinen migreeni. Kipuni olivat niin kovia, että jäin pitkälle sairaslomalle. Ihme ja kyllä, reilun vuoden taistelun jälkeen pääsin eläkkeelle. Mutta eihän se kipujani poistanut. Eikä myöskään koululääketiede. Sen sata eri nappia tuli vedettyä naamaan, mutta mikään ei auttanut kipuun. Olin jo itsemurhan partaalla, kun migreeni jylläsi ja leukani oli tulessa.

Sitten luin lääkekannabiksesta hermokivun sekä neurologisten sairauksien hoidossa. Yritin ensin laillista tietä, mutta seinä nousi joka puolella vastaan. Minun vaivoihini ei kirjoiteta lääkekannabista ja piste. Tämän kuulin monen lääkärin suusta. Joten ei ollut muuta keinoa kuin tarttua katukaupan tuotteisiin.

Onnekseni tiesin oikeita ihmisiä ja heidän kautta sain käsiini lääkekannabista. Kuinka upea aine olikaan kyseessä, se vei kipuni ja antoi minulle elämäni takaisin. Kipuni ja migreenikohtaukseni pysyivät poissa kun joka toinen ilta poltin sätkän. Tätä kautta tutustuin Jasuun. Pääkaupunkiseudun huumemaailman kiistattomaan kuninkaaseen ja valtiaaseen, joka yllättäen kiinnostui minusta. Jasun takia uin liian syvälle hänen maailmaansa ja minulla ei ollut enää ulospääsyä.

Tosin ei se minua haitannut. Tarvitsimme toisiamme tässä tilanteessa ja Jasu piti huolen, että olin turvassa, kivuton ja sain kaiken mitä halusin. Rahaa, ulkomaanmatkoja sekä hänet. Emme me suinkaan seurustelleet, se oli vain puhdasta himoa ja vetovoimaa. Jasu oli komea, raavas mies. Voiman ja seksin ilmentymä, joten mikä minun oli ollessa.

Koska minulla ei ollut rikosrekisteriä ja olin niin sanotusti puhdas, käytti Jasu minua lähettinä sekä sanansaattajana. Mielelläni tein niitä hommia, sillä sen avulla ylläpidin elämäntyylini. Sairaseläkkeeni oli niin pieni, ettei sillä osteltu lääkekannabista, juhlittu yökerhoissa tai vietetty lomaviikkoja auringon alla.

Mutta se kaikki oli muuttumassa kun poliisit Mirko ja Samuel seivoivat oveni takana. Minua alkoi huimata tajuttuani keitä he olivat, joten otin tukea ovenkarmista. Nopeasti toinnuin tästä ja kysyin, että mitä asia koskee.

- Tulisimme mieluusti sisälle, on mukavampi jutella asiat halki rauhassa. Sanoi nuorempi poliiseista, Mirko, rauhallisesti. Vilkaisin nopeasti tätä vaaleahiuksista miestä, josta tuli skandinaavinen viikinki mieleen. Siinä missä Jasusta huokui raakaa voima ja tahto, Mirkosta paistoi ystävällisyys ja turvallisuus. Miehen jäntevä keho kyllä kieli siitä, että kyllä tämäkin mies tässä olisi tarvittaessa dynamiittia.

Huokaisten päästin poliisit sisemmälle ja mietin kuumeisesti mistä oli kyse. Onneksi lääkkeeni ja sen käyttöön tarvitsemat välineet olivat visusti turvassa makuuhuoneeni lipaston alalaatikossa lukitussa lippaassa. Fiksuina miehinä poliisit riisuivat kenkänsä ja takkinsa eteiseeni, mutta pitivät huolen että minä menin edeltä olohuoneeseen istumaan. Miehet istuivat ympärilleni siten, etten pääsisi karkuun terassin enkä oven kautta.

Näennäisen rauhallisesti tuijotin miehiä, mutta suonissani virtasi veri kuumana. Miksi poliisit olivat luonani? Pian se selvisi kun Samuel laittoi olohuoneen lasipöydälle Jasun kuvan. Minun teki mieli sulkea silmäni, mutta tahdonvoiman rippeillä tuijotin kuvaa välinpitämättömästi.

- Tunnetko tätä miestä? Samuel kysyi varmalla äänellä.

- Pitäisikö? Vastasin hymähtäen virne kasvoillani.

Kuva: https://pixabay.com/fi/photos/ravintola-keitti%C3%B6
-ravitsemus-kokki-4541294/

Viimeinen retki

            Ulkona on aurinkoisen lämmintä ja ilmassa tuoksui jo kesä, vaikka eletään vasta toukokuun loppua. Takapihan omena-, kirsikka-, luumu- ja päärynäpuut notkuivat jo kukkien alla. Nurmikko oli Elviiran paljaiden jalkojen alla kuin samettia, pehmeää ja lämmintä. Huomenna pitäisi kaivaa vanha ruohonleikkuri varastosta ja leikata tälle kesää ensimmäisen kerran ruoho. Tänään ei jaksaisi, sillä tänään olisi edessä tärkeä päivä. Pertti tulisi kotiin.

       Elviira laski tyhjän lasin kädestään pihakeinun edessä olevalle myllynkivelle. Se oli ainakin 150 vuotta vanha ja vielä 60 vuotta sitten sillä on jauhettu kylän isäntien viljoja kilometrin päässä olevassa myllyssä. Nykyään myllystä ei ollut jäljellä kuin valokuvia ja tämä Elviiran pihalla oleva iso kivi.

                  Hän silmäili pihapiiriään, jossa hänen lisäkseen olivat asuneet hänen vanhempansa ja isovanhempansa. Hänen jälkeensä taloon astuisi asumaan uusia kasvoja, sillä kukaan sisarusten lapsista ei halunnut riesakseen isoa maataloa korvesta. Joten häneen loppuisi yhden suvun elämä tässä talossa, mutta ei hän ollut siitä murheissaan. Tämä pihapiiri tarvitsi jo uutta verta ja elämää.

            Vanha nainen hieroi kipeitä käsiään. Eilinen ikkunoiden pesu oli ottanut voimille, mutta joka kevät oli talon akkunat pestävä. Muuten ei näkisi kesä tulla taloon, oli äitimuori aikoinaan sanonut opettaen nuorimmalle tyttärelleen oikeaoppisen ikkunanpesun. Muut vannoivat ikkunan pesussa joidenkin mikroliinojen nimeen, Elviira oli vankkumaton sanomalehtien käyttäjä. Niillä sai parhaan kiillon aikaan.

                  Kivisellä pöydällä oli kynän alla allekirjoitettu esisopimus. Naapurin siskonlikka oli perheineen käynyt katsomassa tätä vanhaa maataloa ja sen pihan rakennuksia. Kuinka ihanaa oli kuulla ääniä talossa ja pihalla kun perhe kahden koiran kanssa tutustui paikkoihin. Miiasta oli huomannut heti, että hän oli ihastunut paikkaan. Kuinka nuoren naisen kasvot paloivat innostuksesta kun hän kertoi minulle suunnitelmistaan. Miia kasvatti irlanninsettereitä sekä omisti kaksi hevosta ja tämä paikka oli kuin omiaan siihen elämään. Miian mies, Jan, oli näppärä käsistään ja haaveilikin konesuojaan rakennettavasta omasta autopajasta.

                  Sisällä talossa Miia oli hiljaa katsonut Elviiran kasvattamien koirien voittamia ruusukkeita, todistuksia ja palkintoja. Tämä vanha nainen tässä oli kasvattanut koko elämänsä äärimmäisen kestäviä ja hyviä suomenpystykorvia. Elviiran kasvatustyö olikin huomioitu kennelliiton ja rotujärjestöjen toimesta monta kertaa. Nyt talo oli tyhjänä koirista. Viimeinen pentue oli syntynyt viisi vuotta sitten.

                  Elviira kuuli kuinka auton jarrut kirskahtivat talon päädyssä ja siitä hän tiesi, että Pertti olisi tulossa. Hitaasti nainen nousi keinusta, sillä viime vuonna leikattu lonkka ilmoitteli aina itsestään, jos erehtyi istumaan liian kauan aloillaan. Elviira näki valkoisen auton talon päädyssä ja nuori mies nousi autosta. Nopein askelin mies kiersi auton toiselle puolen ja aukaisi apukuskin oven. Pian mies seisoi Elviiran edessä.

                  - Tässä olisi nyt Pertin uurna. Osanottoni. Nuori mies sanoi ujosti.

             - Kiitos kultaseni. Elviira hymyili ystävällisesti miehelle ja otti valkoisen uurnan käsiinsä. Kovin se oli kevyt, mutta eihän maalliset jäännökset paljon painanetkaan.

                  Hiljaa kävellen Elviira asteli takaisin keinuun ja laski uurnan kivelle istuen takaisin keinuun. Vihdoinkin Pertti oli kotona. Olihan siitä jo reilu viikko kun he Pertin kanssa lähtivät viimeisen kerran yhdessä ovesta ulos. Nyt pitäisi jaksaa käydä vaihtamassa vaatteet sopivammiksi ja lähteä viemään Pertin tuhkat paikkaan, joka merkitsi Pertille kaikkea tässä maailmassa.

            Kaikessa rauhassa Elviira vaihtoi vaatteet sisällä ja varmisti, että puukko oli vyötäisillä. Asekaapista vielä kivääri matkaan, hän kun ei osannut mennä metsään ilman asetta. Se oli ollut uskollinen ystävä siitä saakka kun hän oli metsästyskortin hommannut ja isä oli ostanut hänelle ensimmäisen haulikon hänen täytettyä 16 vuotta.

                  Pihalla Elviira varovasta asetti Pertin uurnan reppuunsa ja heilautti sen selkäänsä. Matkaa olisi reilu viisi kilometriä, mutta onneksi illat olivat jo valoisia. Hänellä ja Pertillä ei ollut kiire mihinkään. Vielä yhdessä he tekisivät tämän viimeisen metsäretken.

                 Elviira oli helposti saanut metsänomistajalta luvan ripotella Pertin tuhkat valitsemaansa paikkaan. Olihan mies ostanut häneltä viisi eri pystykorvaa vuosikymmenien saatossa. Vielä hänellä oli kaksi hänen kasvattiaan hengissä, kerrassaan suloisia pikinokkia.

                  Melkein kaksi tuntia siihen meni ennen kuin Elviira pääsi oikealle paikalle. Kyseessä oli loiva rinne harvassa mäntymetsässä, jossa puiden humina oli humalluttavaa kuunneltavaa. Vanha nainen henkeä haukkoen pysähtyi ison männyn juurelle ja taputti hellästi petäjäistä kylkeä. Kyllä Pertti arvostaa suuresti, että tuhkat ripotellaan tähän. Tämän männyn oksalta Elviira oli ampunut Pertin ensimmäisen metson tämän ollessa vielä poikanen. Liian innokas, mutta geenien muovaama voima oli ajanut eteenpäin koiraa juuri niin kuin piti.

           Pertti oli hänen viimeinen pystykorvansa, parhaimman suvun patriarkka. Kuuden pentueen isä, haukkumestari, käyttövalio sekä muotovalio ja ennen kaikkea hänen paras kaverinsa. 16 vuotta Elviira oli saanut seurata Pertin touhuja, kunnes vanhuus oli vienyt ystävän voimat. Elviira oli luvannut, ettei koiran tarvitsisi kärsiä, niinpä hän oli heidän viimeisenä iltana kantanut Pertin lähimetsään ja yhdellä tarkalla laukauksella lopettanut metsästyskaverin ja elämänsä koiran ison kiven juureen. Niin karvaasti ei ollut vanha nainen itkenyt sitten isänsä hautajaisten yli kolmekymmentä vuotta sitten.

                Varovaisesti Elviira otti uurnan repustaan ja aukaisi uurnan kannen. Sisällä oli hienon hienoa pölyä joka tuulen mukana levisi kauniina, kimaltelevana pilvenä ison männyn ympärille nousten korkealle ennen kuin satoi maahan kuin ensilumi. Lepää rauhassa kanssa metsälintujen rakas ystäväni, Elviira kuiskasi ja tunsi raskaan taakan sydämessään. Nyt hän oli ihan yksin.

Kuva:https://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Mets%C3%A4,
_taivas_ja_merikin.jpg