Taivaan alla

Veikko istui iltahämärässä rantalaiturilla. Tuleva nousuvesi viilensi Veikon kolottavia, suonikohjuisia jalkoja rankan työpäivän jälkeen omassa matkamuistomyymälässä. Onneksi tänään oli kauppa käynyt hyvin ja Veikko oli hyvillään päivä ansioista.

Turkoosin sininen vesi kimalteli kuin tuhat topaasia ja imi itseensä kuuman Kreikan auringon suomaa lämpöä. Veikon jalkojen ympärillä uiskenteli pieniä, hopeakylkisiä kaloja jotka kuitenkin yhdellä pyrstönheilautuksella lähtivät karkuun joka kerta, kun aalto löi laiskasti merirokon peittämiin laituritolppiin.

Veikko kaivoi taskustaan pienen hopeisen taskumatin, jossa oli Suomen vaakunan kuva ja otti huikan ouzoa. Aniksen lämmin maku levisi ensin Veikon suuhun ja sitten kurkun kautta vatsaan. Suloinen lämpö kietoi väsyneen miehen vaippansa alle kuin lohduttaen.

Veikon laittaessa taskumattia takaisin paitansa rintataskuun, tipahti sieltä vanha, kulunut ryppyinen kuva. Kuvan takana oli vuosiluku 1951 ja teksti ”Ateenan yössä”. Veikko muisti tuon yön kuin eilisen päivän vaikka siitä oli 61 vuotta aikaa.

Tuona iltana hän ja laivan miehistöön kuuluvat puosu, pumppumies ja rasvari saivat laivan päälliköltä, herra Amiraalilta, luvan lähteä tutustumaan Ateenan yöhön. Taisi ukko kiitellä heitä siitä, kun he olivat saaneen korjattua M/S Olavin ruorikoneen ennen kuin se hajosi kokonaan. Ja se tulisi kalliiksi se korjaus, ainakin 25 000 markkaa. Paasasi Amiraali heille viskipäissään. Kapteenilta förskottina otetut dragmat painoivat miesten taskuissa samoin kuin naisen kaipuusta painavat pallit housuissa.

Nelikön suunnitelma oli ruokaa, viinaa ja huoria. Tässä järjestyksessä. Veikko suoritti kunnialla kaksi ensimmäistä rastia, kunnes erään tavernan ovella Veikko jäi kiinni kauniisiin, kutsuviin ruskeisiin nappisilmiin. Silmät kuuluivat tavernan omistajan Jorgoksen kuvankauniille, bambimaisen sirolle Nora-tyttärelle.

Muu porukka jatkoi matkaansa sataman huorakortteliin, Veikon jäädessä juomaan talon punaviiniä pienen, kotoisan tavernan patiolle. Surumielinen zorbas soi taustalla, kynttilät paloivat punaruutuisten pöytäliinojen päällä ja Välimeren tumma yö laskeutui kaskassien sirittäessä rakkautta Veikon ylle.

Kyyneleitä pyrki Veikon silmäkulmiin hänen muistellessa heidän ensikohtaamista. Jo tuolloin hän tiesi ettei haluaisi viettää elämäänsä kenenkään muun kanssa kuin Noran. Ja niin he vuosien saatossa menivät naimisiin, saivat viisi lasta joita Nora hoiti rakkaudella ja kreikkalaisella temperamentilla, Veikon seilatessa seitsemällä merellä. Veikon jäätyä eläkkeelle merikapteenin työstään, ostivat he pienen plantaasin Rhodoksen saarelta jossa he kasvattivat lapsiaan, oliivipuitaan ja enenevässä määrin rakkauttaan.

Vuodet olivat onnellisia, lapset aikuistuivat ja menivät tahoillaan naimisiin ja saivat omia lapsiaan. Juuri kun he jäivät kahden lasten lennettyä tukevasti omille juurilleen, Nora sairastui. Harmiton tauti muuttuikin ärhäkäksi rintasyöväksi. Vaikka kuinka Veikko vaali ja hoiti rakastaan, vei tauti Noran mennessään.

Heidän viimeisenä iltanaan Veikko kantoi hauraaksi heikentyneen vaimonsa talon puutarhaan, jossa Nora siirtyi jumalten valtakuntaan Veikon sylissä, käsi kädessä, kaskasten laulu ja Kreikan tumma yö ympärillään. Veikko painoi kyynelistä märät huulensa Noran jo viilenevälle poskelle kiittäen häntä rakkaudestaan, lapsistaan ja yhteisistä vuosistaan.

Omistan tämän kuvan ja sen oikeudet

Huume

Tässä on yksi mun runo, jota olen pikkaisen muokannut laulun sanoiksi tms. Tai en mä tiedä mikä tämä on. Runoelma =D

Rakkaus on mahtavin

huume mihin ihminen

voi olla pysyvästi koukussa.

Mutta miten saisi

itsensä vieroitettua tästä

sydäntä paisuttavasta, 

äärimmäisen

huumaavasta kamasta

itseänsä rikkomatta kun

apteekki on sulkenut

lopullisesti ovensa?

Lyöden laudat oviensa eteen ja

Suljettu- lappu hiljaa 

tuulessa keinuen.

Vieroitusoireet valtaavat kehosi

saaden sinut 

himossasi tekemään

tekoja joita et uskonut 

pystyväsi tekemään,

puhumaan sanoilla joita et ikinä

uskonut uskaltavasi lausua ääneen.

Vain äänettömästi kuiskattuina,

pimeässä, peiton alla 

olet ne uskaltanut 

sydän pamppaillen lausua.

Mutta kuinka paljon olet valmis

maksamaan, jotta saisit itsellesi

seuraavan annoksen 

rakkauden huumetta?

Ainetta jolla voit lunastaa itsellesi

ikuisen rakkauden.

Ainetta, joka saa sinut puhumaan

rakkauden kieltä.

Alkukantaista kieltä, elämän kieltä.

Oletko valmis myymään itsesi

halvalla, vain saadaksesi annoksen?

Saadaksesi tyydytyksen, elämän

täyttymyksen, rakkauden.

Kuva: https://www.pikrepo.com/fiidg/brown-bear-plush-toy-holding-red-heart-ornament

Silmät elämään

Hiljaisuus blogin suhteen on vihdoinkin ohi. Pääsen taas käsiksi kovalevyni kätköihin. Tämän postauksen novelliksi olen valinnut minun kirjoittamani novellin vuodelta 2001.

Istuin laiturin reunalla kuunnellen tuulen ja meren aiheuttamaa konserttia korvissani. Tunsin suolaisen merituulen ihollani ja haistoin vastapäisen kalasataman moninaiset tuoksut. Mutta en nähnyt satamaan tulevaa suurta laivaa tai sitä, että kiireiset satamamiehet ahersivat laivojen kimpussa.

Minä olin sokea. Olin menettänyt näköni kaksi vuotta sitten ratsastusonnettomuudessa. Hevoseni, Katana, pillastui maastolenkillä ja minä tipahdin selästä. Makasin sairaalassa tajuttomana useita viikkoja. Vihdoin kun heräsin, en nähnyt mitään, ainoastaan jotain valkeaa ja tummaa. Pystyin siis näkemään oliko yö vai päivä, mutta siihen se sitten jäikin.

Olin ottanut tavaksi kävellä satamaan ja hetken aika istuskella laiturilla. Teeskennellen että olin normaali nuori nainen, joka oli ihailemassa sataman elämää. Tosin opaskoirani, Tassu, taisi tehdä tavoitteeni tyhjäksi, vaikkakin sillä oli normaali panta ja remmi.

Yksi kesäinen ilta siinä laiturilla muutti elämäni. Istuin taas laiturin reunalla jalkojani heilutellen, kun tunsin Tassun niskakarvojen nousevan pystyyn. Tassu ei kuitenkaan jostain syystä murissut, oli vain vähän hermostunut. Olin jo huutamassa, oliko joku selkäni takana, kun kuulin lempeän miehenäänen sanovan kauempaa: - Eikö ole ihana ilta?

Ääni oli ystävällisin ääni, jonka olin ikinä kuullut. Taputin Tassua ja Tassu rauhoittui hieman. Käänsin kasvoni kohti ääntä ja vastasin: - Aivan ihana!

Kuulin lautojen narahtelevan, kun henkilö astui laiturille selkäni takana. – Syökö sinun koirasi miehiä iltapalaksi

- Ei suinkaan. Kunhan vain tulet ensin jututtamaan Tassua. Annat sen nuuhkia kättäsi ja rapsuta sitten korvan takaa. Siitä se tykkää valtavasti. Henkilö tuli lähemmäksi ja kumartui Tassun tasolle. Haistoin hänen miedon partavetensä tuoksun.
- Moi, Tassu! Minä, Antti, tässä vain. Tassu alkoi heiluttamaan häntäänsä, kun Antti rapsutti sitä korvan takaa.
- Saanko istua viereesi? Antti kysyi kohteliaasti.
- Istu vain. Lupasin ja tunsin kuinka Antti istui ihan viereeni.
- Minä olen Eveliina ja sinä taidat olla Antti, ainakin niin esittäydyit Tassulle.
- Anttihan minä olen. Antti sanoi ja äänestä kuulin hänen hymyilevän.
- Olen huomannut sinut usein istumassa tässä. Oletko viehättynyt paikkaan jostain tietystä syystä?
- Täällä on niin rauhallista ja hiljaista. Sen takia viihdyn täällä.
- Anteeksi, jos kysyn. Mutta, hmm. Sinähän et näe, tarkoitan siis että olet näkövammainen.

        
Antin kysymys hiljensi minut hetkeksi, mutta naurahtaen kuitenkin vastasin: - Näkyykö se noin selvästi?
- Ei, ei suinkaan. Minun on myönnettävä, että olen seuraillut sinua parina iltana, kun en ole uskaltanut tulla puhumaan sinulle sinun karvaturrisi takia. Itse asiassa vasta eilen huomasin, ettet taida nähdä, koska et kiinnittänyt minkäänlaista huomiota eräällä laivalla olleeseen tapahtumaan. Siitä kiinnostuneena seurasin kuinka nousit ylös ja koirasi esti sinua astumasta laiturin ohi.
- OHO, oletko sinä vakoillut minua? Minulla ei ole ollut asiasta mitään aavistusta. Kuiskasin hiljaa ja vähän säikähdin.
- En minä mikään paha poika ole tai pervertikko. Sinä vain olet niin unohtumaton näky istumassa tässä laiturilla Tassun kanssa. Näytät siltä kuin imisit energiaa ja uskoa tästä paikasta. Antti selitti varovaisesti.
- Niin, tämä paikka jotenkin muistuttaa minua niistä ajoista, kun vielä näin. Kaverillani, joka asui tuossa mäen päällä, oli tässä purjevene kesäisin. Kävimme joka viikonloppu purjehtimassa ja se oli elämäni parasta aikaa. Huokaisin hiljaa.
- Et siis ole ollut sokea syntymästäsi asti? Antti kysyi hämmästyneenä.
- En suinkaan. Menetin näköni pari vuotta sitten. Jokin Antin olemuksessa ja äänessä sai minut kertomaan koko tarinan hänelle. Edes lähimmät ystäväni eivät tiedä koko tarinaa. Kai tunsin jollain lailla, että voin luottaa Anttiin, sillä hänestä huokui ystävällisyys ja jonkinlainen turvallisuuden tunne. Toisaalta myös tuntemattomille on helpompi puhua. He ehkä eivät tuomitse sinua niin herkästi kuin läheiset.
- Olimme ratsastamassa ystäväni Emilian kanssa kaksi kesää sitten. Ilta oli ruvennut jo tummumaan ja olimme kaukana tallilta. tiesin erään oikoreitin tallille, mutta en kovin usein ollut käyttänyt sitä, koska se sisälsi pari jyrkkää nousua. Päätimme kuitenkin ratsastaa sitä kautta. Laukkasimme pitkin metsiä ja pian tulimme ensimmäisen nousun juurelle. Muisteleminen sai kyyneleet kihoamaan silmiini. Yllättäen tunsin Antin kosketukseni ihollani, kun hän hellästi pyyhki kyyneleeni pois poskiltani. Hymyilin hänelle ja päätin urheasti jatkaa tarinaani.
- Minä menin ensimmäisenä Katanan kanssa ja Emilia tuli Kelvinillä perässä. Rinne oli hiekkainen ja hevoset saivat ponnistella, että pääsivät eteenpäin. Olin antanut Katanalle vapaat ohjat, jotta hän pystyisi kaulansa avulla pitämään tasapainonsa. Olimme jo melkein ylhäällä, kun Katana säikähti reunalta lentoon lähtenyttä isoa lintua. Katana nousi pystyyn ja menetti saman tien tasapainonsa kaltevalla maaperällä. Kuulin vain korvissani hevosten huudot. Valtava kipu viilsi päätäni, kunnes pimeys armahti minut. Lopullisesti. Nyyhkäisin, mutta jatkoin kuitenkin tarinaani sinnikkäästi.
- Olin sairaalassa tajuttomana monta viikkoa. Kun vihdoin heräsin, huomasin, etten näe mitään. Sitten vanhempani kertoivat, että Emilia oli kuollut. Hän oli kuulemma jäänyt Kelvinin alle meidän pyöriessä rinnettä alas. Minä olin tipahtanut Katanan kyydistä aikaisemmin ja siitä syystä minä vain sokeuduin. Kuiskasin ja tunsin kyyneleiden valuvan valtoimenaan poskilleni. Tassu inahti ja alkoi nuolla kyyneleitä pois. Antti kietoi kätensä ympärilleni.
- Voi, kulta-pieni. Ei se ollut sinun syysi että ystäväsi kuoli. Myöskään sinun ei todellakaan pidä surra sitä että sinä et kuollut. Elämä on suuri lahja ja siitä pitää nauttia. Se oli onnettomuus ja sille ei olisi kukaan voinut mitään. Antti sanoi ja silitti päätäni.
- Minä vein meidät sinne rinteeseen ja minä menin ensimmäisenä. Se oli minun hevonen. Yritin jatkaa, mutta Antti ei antanut.
- Höpö-höpö. Kuvailemassasi tilanteessa tuskin yksikään ammattiratsastaja olisi voinut tehdä mitään toisin.
- Mutta minä. Yritin uudestaan, mutta Antti ei yksinkertaisesti antanut.
- Usko nyt, hyvä ihminen, kun sanon sinulle. Se ei todellakaan ollut sinun syysi missään vaiheessa. Antin sanojen myötä jotenkin katkesin. Vuosien katkeruus ja itsesyytös tulvahtivat ylitseni kuin tulva-aalto. Antti otti minut syliinsä, keinutti minua hiljaa ja kuiskutteli korvaani rohkaisevia sanoja.

Istuin Antin sylissä tunteja yrittäen koota itseäni, mutta edelleen rajut itkun pyrskähdykset ravisuttivat kehoani. Lopulta kuitenkin sain sanottua:
-    Kiitos. Ihan oikeasti kiitos tästä kaikesta. Voitko auttaa minut ylös, minua jotenkin huimaa? Antti nosti minut ylös ja tunsin kuinka vahvat kädet hänellä oli. Nojasin hetken hänen rintaansa vasten, kuunnellen hänen sydämensä tasaista sykettä, keräten voimia jatkaakseni matkaa kotiin.
- Minun pitää mennä, mutta kiitos. Oikeasti. Sain sanotuksi Antille.
- Ole hyvä! Minunhan tässä pitäisi sinua kiittää. Kerroit minulle jotain mitä ihan kuka tahansa ei tiedä. Antti sanoi ystävällisesti ja saattoi minut pyörätielle. Erosimme siinä sanakaan sanomatta. Suuntasin askeleeni kotia kohti ja kuulin Antin loittonevat juoksuaskeleet.

Olin taas samaisella laiturilla seuraavana iltana ja ei mennyt aikaakaan, kun kuulin ääniä selkäni takaa.

- Antti? Kysyin varovaisen toiveikkaana.
- Minä täällä Eveliina. Kuulin tutun äänen ja pian Antti istui viereeni. Istuimme ihan hiljaa kauan, kunnes katkaisin hiljaisuuden kysymällä:
- Minkälaisia laivoja satamassa on? Antti rupesi ääni innosta väristen kertomaan toisella puolella olevista laivoista. Kuuntelin vain hänen äänensä tasaista soljuntaa ja loin mielikuvia satamasta ja laivoista mielessäni.
- Mitä sinä teet työksesi? Kysyin Antilta kun hän oli lopettanut selostuksensa.
- Minä olen merimies ja seilaan tuollaisilla laivoilla, ihan samanlaisilla kuin nuo laivat tuolla satamassa.
- Ihanko totta? Se olisi todella hienoa. Tuntea merituuli hiuksissa ja suolanhaju nenässä joka päivä. Ihastelin kateellisena.
- Minä rakastan merta! Silloin kun olen merillä, olen kokonainen. Olen tällainen kulkuri, joka ei oikein osaa olla aloillaan. Antti selitti nolona.
- Minä vain kirjoitan tekstejä, kirjoja, runoja, blogia ja ratsastan. Totesin kyynisesti.
- Mutta sehän on mahtavaa! Kirjailijan ammatti on melkein kuin seilaisi merillä. Siinäkin kuljetaan omia polkujasi. Kaiken lisäksi sinä ratsastat. Minä en edes pysyisi hevosen selässä tippumatta. Antti naurahti syvään.

Istuimme taas hiljaa, mutta varovasti etsin Antin käden omaani. Antti puristi hiljaa kättäni ja tunsin kuinka hän hymyili suloista hymyään.

Tästä alkoi meidän erikoinen ystävyytemme. Tapasimme joka ilta laiturilla. Antti toimi aina silminäni ja selitti tarkkaan mitä satamassa ja sen ympäristössä tapahtui. Joskus toin mukanani termospullollisen kahvia ja tuoretta pullaa.

- Nyt sinä voit kertoa minkälaisesta mukista juon kahvia? Vitsailin Antille.
- Sinun mukissasi on kuva sinusta ja ilmeisesti Katanasta ja kuvan vieressä lukee ”hevoshullu”. Antti vastasi.
- Entäs sinun mukisi?
- Siinä on sydän ja sen alapuolella lukee ” Olet suurenmoinen”. Antti naurahti.
- Eikä! Nyt kyllä valehtelet. Huudahdin ja tönäisin Anttia. Antti vain naureskeli takaisin. Saatoimme istua yömyöhään ja keskustella hevosista, merielämästä ja kirjoista. Joskus toin puolivalmiita tekstejäni ja kirjojani Antille luettavaksi. Antti luki niitä ääneen minun maatessa laiturilla Antti tyynynäni.

Eräänä iltana Antti toi minulle tusinan ruusuja. Ne tuoksuivat juovuttavan huumaavalta ja en edes muistanut, koska olin viimeksi saanut ruusuja.
- Kiitos. Kuiskasin hiljaa, kun sain ruusut syliini. Minkä värisiä ne ovat?
- Yhtä tulipunaisia kuin sinun huulesi. Antti vastasi totisena ja suuteli minua poskelle.
- Minä haluan nähdä sinut. Sanoin ja ojensin käteni kohti Anttia. Antti otti ne omiensa väliin ja vei kasvoillensa.

Aloitin tunnustelun otsalta ja hiusrajasta. Antilla oli lyhyet ja silkkisen pehmeät hiukset.
- Minkä väriset hiukset ja silmät sinulla on? Kysyin Antilta.
- Vaaleat ja siniset. Jatkoin tutkimustani varovaisesti. Hänen silmäripsensä oli pitkät ja suupielessä oli naurujuonteita. Hänen ihonsa oli lämmin ja kimmoisa. Hänellä oli myös suloisen pehmeä parta ja lämpimät huulet.

Suutelin hänen huuliansa ja kieleni etsi tiensä hänen huuliensa väliin. Silitin hänen vähän kiharaisia niskahiuksia ja kuulin kuinka Antti henkäisi hiljaa. Antti vastasi suudelmaani ja kietoi kätensä ympärilleni. Loppuillan istuimme sylikkäin ja keskustelimme hiljaa haaveistamme ja tulevaisuudesta.

Vihdoin kun yöllä erosimme, sain vielä lämpimän hyvän yön suudelman. No, jos totta puhutaan niin oikeastaan aika montakin.

Kävelin seuraavana iltana laituria kohti perhoset mahassa lepattaen. Istuin omalle paikalleni ja odotin Anttia. Aika kului, mutten kuullut tuttuja askeleita takaani. Levottomuus sisälläni kasvoi, kunnes kuulin laivan sumutorven huutavan kerran. Silloin tiesin. 

Nousin ylös ja käännyin kotia kohti Tassu jaloissani. Yksinäinen kyynel vierähti poskelleni ja sain pian seuraa muista kyyneleistä. Salaperäinen pelastajani, yksinäinen kulkuri oli lähtenyt matkalle. Astunut laivaan ja oli purjehtimassa kohti auringonlaskua. Ehkä me kohtaamme joskus, mietin hiljaa mielessäni ja päätin tallettaa Antin muiston syvälle sydämeeni.

Omistan tämän kuvan ja sen oikeudet

Kipu on kaveri joka on aina läsnä. Niin hyvässä kuin pahassa. Tämä kaveri tosin ei ole sinun bff tai edes se lapsuuden naapurin tenava.

Kipu on kaveri jonka olisit valmis passittamaan helvettiin, niin kauas sinusta ettei edes kivunhuutosi  kantautuisi kivun korviin. Tätä kaveria et kutsu mukaan jouluostoksille tai elokuvaa katsomaan. Mutta tämä kaveri on sitkeä. 

Se roikkuu lonkassasi ja selässäsi eikä anna sinulle hetken rauhaa. Ei rauhaa olla ilman kipuja, ei rauhaa olla omien ajatuksiesi kanssa. Mutta pelastava enkeli skalpellin muodossa on valmis erottamaan sinut tästä kaveristasi. Valmis leikkaamaan sen irti ja päästämään sinut vapaaksi.

Luojan kiitos, löysin oman enkelini ja koin vapautuksen.

Kuva: Facebookin ryhmästä Jekyll Doesn't Hide, en omista kuvaa

Blogi hiljaisella käynnillä

Tämä blogi elää nyt hiljaiseloa. Blogisti kun on sairaalassa hyvässä lääkityksessä, joten proosaa ei pahemmin irtoa. Minulla on käytössä vain tabletti, kotona olisi läppäri ja ulkoinen kovalevy pullollaan tekstejä.

Mutta palaan tekstien muodossa heti kun kotiudun. Sillä välin saatan heittää tänne pienimuotoisia runon tekeleitä, mitä nämä lääketokkuraiset aivot suostuvat tuottamaan.

Se että olet kipeä, ei tee sinusta huonompaa ihmistä. 

Se että sinun vaivasi ei ole näkyvä, ei tee sinusta valehtelijaa. 

Se että et itke kipuasi, ei tee sinusta tunteeton.

Se että et saa 10000 askelta täyteen päivässä, ei tee sinusta laiskaa.

Se että burana ei auta sinua kivussa, ei tee sinusta narkkaria.

Se että olet koko ajan väsynyt ja alakuloinen, ei tee sinusta masentunutta.

Sinä olet vahva, sinä olet kipukroonikko.

Yön pimeinä tunteina sairaalassa

Ilmassa leijuu kipu,
suunnaton kipu.
Kaverikseen saanut on
unettoman yön,
hikisen peiton.

Hoitajien askeleet lempeät,
kuin kuiskien
kertovat sinulle
avusta lämpöisestä.
Ihmisen kosketus iholla,
tuo jo itsessään
avun riutuneelle
kivusta nääntyneelle
sielulle.

Kohtalotoverin
rauhoittava hengitys
valaa uskoa siihen,
että huomenna
on parempi päivä.

Lääke saa
mielen kiertymään,
pään sekaisin.
Kivun loikkimaan
karkuun,
juoksemaan nurkan
taakse odottamaan
hetkeä jolloin
olen heikoimmillaan.

Iskeäkseen taas
hampaansa minun
issiakseen saaden
uuden tuskan aallon
valtaamaan tämän
hiestä märän pedin.

Kirjoitettu yöllä klo 4.37 odottaen kipupiikin vaikutuksen alkamista.

Kuva: Facebookin ryhmä Mietteitä maalta, en omista kuvaa

Vaaleanpunainen pony

Siinä hän seisoi valetulla kaivonkannella lämpimänä loppukesän päivänä. Paita verestä punaisena, isot kyyneleet juoksivat pitkin poskia sekoittuen leuan isosta haavasta pulppuavaan vereen. Tyttö huusi täyttä kurkkua, polki jalkaa koska leukaan koski ja lempipaita jossa oli korissa istuva koira, oli pilalla. Kädessä hän puristi ohikulkijalta saatua veristä nenäliinaa joka ei ollut auttanut tyrehdyttämään haavan verenvuotoa.

Onneksi pihaan kurvasi hopeanhohtoinen Saab jota tytön äiti ajoi. Oli lähellä ettei tytön äiti ajanut autoa muovisen autokatoksen ohi, väistäen keskelle pihaa jätettyä pyörää. Silmät suurina ja sydän kauhua täynnä ryntäsi tytön äiti tyttärensä luokse kysyen mitä on tapahtunut. Nikottelun lomassa sai tyttö kerrottua mitä oli sattunut.

Juuri asfaltoitu tie, jyrkät hiekalla olevat ojanpenkat, pyörän takarengas lipesi ojan puolelle ja lento pyörän ohjaustangon yli. Leuka edelle asfalttiin ja nopeasti bitumiin sekoittui punainen veri. Täyttä kurkkua huutaen ja itkien oli tyttö raahannut pyörää vähän matkan päässä olevaan kotiin. Vastaantulijat yrittivät auttaa häntä, mutta sinnikkäästi tyttö halusi kotiin sanoen että äiti tulisi ihan kohta. Lohdutukseksi tyttö oli saanut ihanalta pariskunnalta ksylitolipurkan, jonka piparmintun maku oli aikoja sitten lakastunut. Pariskunta myös yritti saada verenvuodon tyrehtymään, mutta haava oli iso ja syvä.

Tytön äiti tarttui häntä kädestä ja vei kellariin suihkuun. Suihkussa putsattiin haava, joka näytti pahalta. Taitaa tarvita lääkäriä. Tuumasi työn äiti ja tuuppasi tytön puhtaissa vaatteissa auton takapenkille. Leuan alle punainen pesuvati ettei veri sotkisi tytön vaatteita tai auton harmaata sisustaa. Kaasu pohjaan ja sora ropisi pihalla kun auto syöksyi tielle. Vauhdilla ensiapuun jossa tarvittiin neljä sairaanhoitajaa pitämään tyttöä aloillaan, kun hän kuuli että haava tarvitsi tikkejä. Tytön silmien eteen nousi kuva isosta ompelukoneesta johon hänet laitettaisiin ja sinne hän ei halunnut. Hän huusi, repi, riuhtoi ja puri. Hän huusi kuin syötävä ja hoitajilla oli täysi työ pitää hänet aloillaan. 

Onneksi tytön äiti ymmärsi mistä kenkä painoi ja kysyi tytöltä, että saako haavan ommella, kunhan ei tikkejä laiteta. Vihreät silmät kuivuivat kyynelistä saman tien ja ujo hymy nousi työn huulille. Pieni hikisen pään nyökkäys ja lääkäri lupasi vain ommella. Pian tytön leukaa koristi kolme ommelta, ei tikkiä. Palkaksi lääkäri antoi tikkarin ja tarran. Tytön äiti myös antoi hänen istua etupenkillä ajomatkan kotiin. Lupasi vielä, että kotona tehtäisiin lämpimiä voileipiä ja illalla luettaisiin Pupu Tupunaa iltasatuna. Tytön huulille palasi hymy ja pian ei hän edes muistanut leuan olevan ommeltu.

Pihalle päästyään hän pomppasi autosta ja meni potkaisemaan omaa pyöräänsä. Tyhmä pyörä, hyvin tyhmä pyörä! Hän tuumasi vaaleanpunaiselle Ponylle hiljaa. Hänen äitinsä nappasi tytön kainaloon, huokaisi helpotuksesta ja vannotti tyttöä siitä, ettei enää ikinä lähtisi yksin pyörällä mihinkään ilman lupaa. Tyttö vakuutti hymyillen ja loikki kotitalon rappuset innolla ylös luetellen mitä kaikkea hän halusi lämpimiin voileipiinsä.

Kuva: https://www.flickr.com/photos/surfergirl30/36001791403

Jälki

- Oletko nyt varma? Nyt vielä voit perua. Muhkeapartainen mies nahka-liivissä kysyi käheästi minulta.

                      Nyökkäsin tuskin näkyvästi ja vetäisin henkeä kiivaasti kun mies kiskaisi minun silkkisiä alushousujani alemmaksi paljastaen alaselkäni persikkaisen ihon sekä pakaran kauniin pyöreyden. Nöyryytyksen tunteet palasivat mieleeni, sapenmakuinen oksennus nousi kurkkuun ja minun piti yskäistä, että sain henkeni kulkemaan normaalisti. Puristin rystyset valkoisena nahkatuolia etten löisi miestä. Raapisi häntä kasvoihin ja sylkisi hänen päälle kaikki mahdolliset haukkumasanat sekä syytökset.

Vavahdin tuntiessani hänen kuuman kätensä pakarallani. Sisäinen pako-kauhu valtasi mieleni kun muistot löysivät tiensä takaisin päähäni. Pimeys, veren-maku suussa, sokaiseva kipu nivusissa, pahanhajuinen hengitys kasvoillani, kädet kaulani ympärillä kiristäen otettaan, huulilleni kuivuvat pyynnöt lopettaa.

Sipaisin poskeani, sillä märkää ja suolaista valui valtoimenaan. Pyyhin ne vaivihkaa ettei partajeesus näkisi niitä. Tunsin ensimmäisen iskun, kipu oli pyörryttävä ja haukoin henkeäni. Päätin, että tämän kerran, vielä tämän kerran suostun olemaan hakattavana. Tämän jälkeen kävelisin ovesta ulos ja sulkisin sen perässäni. Ikuisiksi ajoiksi.

Pian kipuun kuitenkin turtui, niin kuin joka kerralla, ja se muuttui tasaisen turruttavaksi, minut kokonaan nieleväksi sykkeeksi. Pian se synkronoituisi minun oman sydämen sykkeeni kanssa. Pupum, pupum. Takoisi korvissani ja sielussani.

Kivun muuttaessa muotoa tulin tietoiseksi sinun tuoksustasi. Siitä tuoksusta mikä oli ennen huumannut minut ja saanut minut himokkaaksi, oli muuttunut pistävän, kärkkääksi myrkyksi nenässäni. Tuoksuksi jonka halusin pestä pois iholtani ja huuliltani. Tuoksun, jonka halusin lukita pimeään kellariin, ettei se enää koskaan viettelisi yhtäkään ihmistä.

Pelkäsin, että hakkaamisesta johtuva kipu veisi minut äärirajojeni ulkopuolelle ja etten enää hallitsisi omaa mieltäni ja kehoani. Mutta isku iskulta tiesin saavani jotakin sellaista joka minut vapauttaisi sinun kahleista. Ikuisiksi ajoiksi.

Harmaahapsinen mies pyyhkäisi alaselkääni kostealla liinalla ja kertoi olevansa valmis. Hän pyöräytti tuolia ympäri, että näkisin tuloksen peilistä. Silmiini kihosivat kyyneleet ja helpottuneena halasin nallekarhumaista, isoa prätkämiestä. Hämillisenä mies hymyili minulle hymyä, joka valaisi mieleni ja sieluni.

Ylpeyttä tuntien astuin ulos kesän kuumuuteen, silmilläni uudet aurinkolasit, jaloissani korkeakantaiset sandaletit jotka nostivat rotusääreni uusiin ulottuvuuksiin ja päälläni oli kepeä kesämekko joka nuoli ihoani. Vihdoin ilman tuskaa, viikkoja kestävää henkistä kidutusta ja sieluani raastavia sanoja, uskalsin kulkea ylväänä, vapaana naisena pitkin katuja.

Toivotin sinut tervetulleeksi oman elämäsi helvettiin ja vankilaan, minä olisin nyt oman elämäni kuningatar. Niin kuin juuri selkääni hakattu tribaalitatuointi teksteineen julistaisi. 

Kuva: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Female_Back_tattoo.jpg

Merestä runo

Olin keväällä kansanopiston luovan kirjoittamisen kurssilla. Se oli upea kurssi joka haastoi kirjoittamaan runon yhdestä sanasta, novellin yhdestä kuvasta tai mitä ikinä opettaja meille keksikään. Tässä tekstissä oleva runo on satoa tuolta kurssilta. Opettaja antoi meille kerran kotitehtäväksi mennä ulos johonkin itselle rakkaaseen paikkaan ja tehdä aistihavaintoja. Niiden pohjalta piti kirjoittaa runo tai tarina.

Itse rakastan merta, joten ajelin meren rantaan eräänä keväisenä päivänä. Minun aistihavainnoista syntyi tämä runo.

Lokin kaarto,

tuulen humina.

Suunnaton vapauden

tunne,

meren tuoksu ja

hiljainen kohina.

Tyhjyys allasi,

tähtitaivas päälläsi.

Sen kaiken kun löydät,

tiedät olevasi kotona.

Meren syleilyssä,

rakkaan kainalossa.

Tervetuloa mukaan mielikuvituksen äärirajoille

Hei ja tervetuloa mukaan Jennin Tarinatupa-blogiin. Tämä blogi tulee olemaan minun kanava jolla jaan mieleni ja mielikuvituksen tuotteita teille kanssaihmisille. Tarkoitus on kirjoittaa tänne minun omia runojani, novellejani sekä muita proosan tuotoksiani.

Olen kovasti kiitollinen jos luettuasi antaisit jonkinlaista palautetta tektistäni, tämä kun auttaa minua muokkaamaan omaa kirjailija-minääni. Myös novellien aiheita, runon aiheita tms. otan enemmän kuin mielellään vastaan. Voidaan joskus jopa vaikka tehdä sellainen leikki että sovitaan joku sana tai lause mistä minä ja sinä kirjoitamme runon tai novellin. Sitten vertaamme niitä keskenään. Jokaisen ihmisen mieli ja mielikuvitus kun on uniikki =)

Otathan huomioon että tekstit ovat minun etkä lainaa niitä ilman lupaani, olisi kohteliasta kysyä että saako jakaa tms. Tekijänoikeudet suojaavat myös blogitekstejä. Verkkomaailmassa kun toisten tekstejä on äärimmäisen helppo kopioida, mutta se ei ole sallittua. Toistenhan kirjoituksia ei siis lainata/kopioida suoraan ilman lähdeviitettä, tämä on vähin mitä voi tehdä. Itse olen sitä mieltä että olisi kohteliasta kysyä että saako lainata. Siteerata tekstejä saa, mutta silloinkin alkuperäinen lähde pitää mainita. Minun blogia ja tässä olevia tekstejä saa linkittää eteenpäin esim. facebookkiin.